lauantai 25. maaliskuuta 2017

Menestyksen takana?

Luin tänään Hesarin jutun BMW:n ex-johtaja Mia Miettisestä. Jutussa oli paljon kakkaa, ihan jo otsikosta lähtien (Mitä edes on "riittävä tasa-arvo"? Tasa-arvo joko on tai ei, jos minulta kysytään), mutta siinä oli myös jotain, mihin pystyin samaistumaan. Ja erityisesti jutusta herennyt nettikeskustelu sai minut mietteliääksi. Moni kiinnitti nimittäin huomiota siihen, miten Miettinen ei ymmärrä omaa etuoikeutettua asemaansa, sitä ettei kaikilla ole samoja mahdollisuuksia, ja mahdollisesti väheksyy sukupuolisyrjintää tai sen olemassaoloa.

Tämän hetken trendi tasa-arvokeskustelussa tuntuukin olevan se, miten mikään ei ole ihmisen omaa ansiota tai syytä, vaan kaikki on kiinni perhetaustoista, elinympäristöstä, sattumasta jne. Biologina tähän on periaatteessa helppo yhtyä, sillä fenotyyppi = genotyyppi + ympäristö. Mutta mihin väliin mahtuu sisukkuus, ponnistelu unelmien eteen, ja arvostus omaa työpanosta kohtaan? Eikö suomalaisia ole iät ja ajat parjattu liiasta vaatimattomuudesta, ja nyt sitten ollaan taas muistuttelemassa, että "et sä tota ite oo ansainnu".

Nyt pyydän ettette ymmärrä minua väärin. En nimittäin itsekään tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Saatan puhua aidan seipäästä, kun muut puhuvat aidasta. Lähdetään liikkeelle siitä, että olen täysin samaa mieltä, ettei kaikilla käytännössä ole samoja mahdollisuuksia. Eikä varmaan koskaan tule olemaankaan, koska se perimä ja ympäristö nyt vaan muokkaa meidät kaikki omiksi itseksemme.
MUTTA olen myös todella allerginen ihmisten saavutusten vähättelylle ja ajatukselle, että elämä olisi pelkkää ajelehtimista, jonka kulkuun on mahdotonta itse vaikuttaa. Toki on paljon tilanteita jotka ovat oman vaikutuskyvyn ulkopuolella, ja niissä se kannattaa myös tiedostaa. Mutta ainakin minä olen nähnyt kyllästymiseen asti sitä "ei minusta mitään tule, turha edes yrittää" -asennetta. En ole psykologi, mutta väitän, että noin sanova ihminen tarvitsee rohkaisua ja kannustusta, eikä mitään  "No joo, oot varmaan oikeassa. Kaikilla ei oo vaan samat mahdollisuudet joten tuskinpa susta mitään noilla taustoilla tulee" -kommenttia.

Ymmärrän tuohtumuksen kun joku menestyjä kertoo menestyksensä taustalla olevan kovan työn, vaikka rivien välistä paistaa syntymästä lähtien mukana kulkenut hyväosaisuus. Mutta pelkään, että näiden onnistujien julkinen dissaus ja "Et sä tota omalla työlläs oo saavuttanu, sulla on paremmat lähtökohdat kuin muilla" -paasaus ruokkii monien epävarmojen nuorten ajatusta siitä, miten on turha edes yrittää, koska elämä ei ole omissa käsissä.

IMG_9759

Tiedostan olevani huono esimerkki, mutta paremman puutteessa käytän nyt itseäni. Lukion jälkeen en esimerkiksi hakenut opiskelemaan haaveilemaani eläinlääkikseen, koska ajattelin, ettei minulla vaan ole siihen rahkeita. Pääsykoemateriaalit ja kaikki oli jo hankittu, mutta epävarmuus voitti. Olen myös saanut kuulla sen perinteisen "Meidän suvussa kun ei oo tuota matikkapiätä". Haaveilin lapsena jonkin instrumentin soittamisesta, mutta en koskaan edes kysynyt vanhemmilta mahdollisuutta musiikkiharrastukseen, sillä meidän suku nyt ei vaan ole musikaalinen. En koskaan edes harkinnut vaihtoon lähtemistä vaikka ajatus oli kiehtova, sillä vaihtoon ei vaan lähde duunariperheiden lapset joilta puuttuu "kielipää" (huom. kukaan ei ole näin minulle sanonut, vaan se oli jotain jonka olin itse päätellyt omaani ja muiden elämää vertaillessa!). Nyt kuitenkin tajuan, että jumalauta, kyllähän musta olisi ollut kaikkiin noihin asioihin, kun olisin vain ollut itsevarmempi ja lähtenyt rohkeasti yrittämään! Kun joku olisi muistanut kertoa, että hei, kyllä sinäkin voit pärjätä vaikkei kukaan kotona osaakaan neuvoa yhtälöissä tai englannin kieliopissa! Ymmärrättekö mitä ajan takaa? Joo, toisille asiat ovat helpompia kuin toisille, mutta kannattaako siihen vain tyytyä ja sanoa lääkärinurasta haaveilevalle maahanmuuttajalle, että mene mieluummin lähihoitajaksi? Kaikki eivät jaksa nousta slummeista miljonääreiksi, mutta voitaisiinko pliis olla latistamatta nokkelia ja innovatiivisia nuoria entisestään tällä "Kaikki on ennalta määrätty" -asenteella.

IMG_9765

"KAIKKI on itsestä kiinni" -asenne ja ihmisten kritisointi siitä, miten he eivät ole vain ponnistelleet tarpeeksi, on väärin. Mutta väärin on myös se, että ihmisille syötetään ajatusta miten "MIKÄÄN ei ole itsestä kiinni", ja miten kaikki on omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Tykkään näistä molemmista ääripäistä ihan yhtä vähän. Tiedostan, että minulla on paljon paremmat lähtökohdat kuin suurimmalla osalla ihmisistä. Mutta myös minä olen saanut elää suuren osan elämästäni "tietoisena" siitä, että jotkut asiat nyt vaan ovat minulle mahdottomia, koska en ole syntynyt akateemiseen perheeseen, enkä ole "luonnostaan" urheilullinen, musikaalinen ja taitava luonnontieteissä. Ja juuri kun viimein aloin oppia rohkeutta ja tervettä "I can!" -asennetta, Suomeen hiipii asenneilmapiiri joka muistuttaa, että höpö höpö. Eikö se ole vähän surullista?

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Lapsi opettaa elämään?




Hei ihmiset! Luin eilisen Hesarin pääkirjoituksen, ja oli pakko tulla avautumaan jonnekin. Tämä taitaa olla itseasiassa vuoden ensimmäinen postaus? No, oli miten oli, aikamoista ripulikakkaa hesarissa. Katsokaa vaikka:

”Syntyvyys on vähentynyt useamman vuoden ajan niin, että viime vuonna Suomeen syntyi ennätyksellisen vähän lapsia. 52 645 vauvaa on vähemmän kuin yhtenäkään vuonna lähes sataan vuoteen eli koko itsenäisyyden aikana, Tilastokeskuksen väestötilastot osoittavat. 

- -  onko työ noussut elämän keskipisteeksi? Silloin jää näkemättä, että työ ja lapset eivät sulje toisiaan pois. Vaikka lapsi vaatii aikaa ja huomiota, hän hyödyttää myös työntekoa.
Lapsi opettaa organisointia ja pakottaa tekemään, vaikka ei huvittaisi. Lattialle kaatunut maito siivotaan eikä jäädä voivottelemaan, että juuri nyt ei jaksa tai että taas minulle kävi näin.
Vanhempi oppii myös johdonmukaisuutta ja joustavuutta. Murkun kanssa neuvottelevan täytyy tietää, miksi on tätä mieltä, ja pystyä perustelemaan kantansa – ja myös vaihtamaan mieli­pidettä lennosta, kun tilanne muuttuu.”

Niinpä niin. Arvatkaas missä minä, lapseton ihminen, olen oppinut pitkäjänteisyyttä, johdonmukaisuutta ja organisointikykyä?  KOTONA. Peruskoulussa. Lukiossa. Töissä. Ihan normaalissa elämässä, jossa kaikki ei tule hopealautasella nenän eteen, vaan tarvitaan kykyä järjestellä ja suunnitella asioita etukäteen. Sitä paitsi minun kokemukseni mukaan ne on usein juuri lapsiperheitä, missä lattialle tippunut ruoka, lelut ja muu paska usein myös jää sinne lattialle. Mielipiteiden perustelua olen oppinut varmaan parhaiten riitelemällä netissä kaikenlaisten uskovaisten, denialistien ja salaliittoteoreetikkojen kanssa. Ylensä kaikkein huonoimmat perustelut noissa keskusteluissa tulevat juuri joltain huolestuneelta vanhemmalta, joka on lukenut MV-lehdestä miten MPR-rokote aiheuttaa autismia. Hienoa tietysti että ihmiset löytävät vanhemmuudesta hyviä ja opettavaisia puolia, mutta en lähtisi kannustamaan ketään lastentekoon vain siksi, että oppii organisointikykyä ja mielipiteiden perustelua.

Toisekseen, jos vanhemmuus tekisi ihmisestä pätevämmän ja lapsi oikeasti hyödyttäisi työntekoa, meillä ei olisi koskaan ollutkaan ongelmaa nimeltä lisääntymisikäisten naisten syrjiminen työmarkkinoilla. Ja faktahan se on, että siinä missä lapseton joutuu saikuttamaan vain omien sairastumistensa vuoksi, suuri osa ”lapsellisista” joutuu ainakin joskus olemaan töistä pois myös lapsen sairauden vuoksi. Perheelliset ovat usein myös työaikojen suhteen vaativampia, koska lapset pitää hakea tarhasta, ja olisihan se kiva, jos koko perheellä olisi loma samaan aikaan. Huom. en sano että nämä asiat olisivat missään nimessä väärin, totean vain, että ne ovat todellisia asioita jotka vaikuttavat työnantajiin. Joidenkin työehtosopimusten mukaan työnantaja voi joutua maksamaan äitiyslomalaiselle jopa 3kk palkan! Jokainen ymmärtää, että pienille firmoille nämä ovat isoja menoeriä, joten on turha mainostaa, että lapset muka oikeasti hyödyttäisivät työelämässä. Pahimmillaan niistä on työnantajalle edelleen vain haittaa, ja se lisääntynyt työntekijä ei ole todennäköisesti yhtään sen vihmerämpi työntekijä kuin kukaan muukaan. Jos kaikki piilosyrjintä tällä saralla haluttaisiin lopettaa, työnantajalle ei saisi aiheutua mitään kustannuksia työntekijän mammalomista ja vanhempainvapaista.  Mutta nyt lipsuin jo vähän sivuraiteille. 

Väitän, että tosiasiassa aika harva jättää lisääntymättä vain työn ja taloudellisen tilanteen vuoksi. Ne parit joilla on palava tarve lisääntyä, näyttävän kyllä ryhtyvän siihen elämäntilanteesta riippumatta. - Ainakin tällä metsäisemmällä puolella Kehä kolmosta. Tiedän useita köyhyysrajalla tai sen alla eläviä, lähes kouluttamattomia ja työkokemuksettomia ihmisiä joilla on jo useampi ihan suunniteltu lapsi. Suomessa lapsiperheitä ei jätetä kuolemaan nälkään, ja toisaalta paljon on esimerkkejä siitä, miten uran ja perhe-elämän yhdistäminen on mahdollista. Toki aina on poikkeuksia ja ihmisiä jotka putoavat avun ulkopuolelle tai menettävät uransa, mutta korventavassa vauvakuumeessa kieriskelevät harvemmin näyttävät miettivän, että "entä jos lapsi pilaa elämäni?".

Kyllä mä vaan luulen, että syntyvyyden lasku johtuu suuresti siitä positiivisesta seikasta, ettei naimisiinmeno ja perheen perustaminen 20+ vuotiaana ole enää mikään itsestäänselvyys ja ihanne. Yhä useampi haluaa nauttia yksinäisyydestä tai aikuistaloudessa elämisestä. Yksiavioinen heteroliitto kahdella ja puolella lapsella ei ole enää ainoa hyväksyttävä vaihtoehto. Meillä "nykynuorilla" on niin paljon valinnanvaraa ja ovia auki, että monet meistä haluavat käyttää mahdollisuudet matkustella ja elää mukavasti. Ne joilla palava halu lastentekoon on, tekevät niitä kyllä. Me muut emme joko tee, tai vähintäänkin lykkäämme sitä myöhemmille elinvuosille.





torstai 22. joulukuuta 2016

Lämmin lumi peittää maan

Ensimmäinen vuosi jatko-opiskelijana alkaa olla pikkuhiljaa paketissa. Vielä en ole tympääntynyt yliopistomaailmaan, vaikka usein tunnenkin itseni osaamattomaksi ja yksinäiseksi ongelmieni kanssa. Edelleen olen samaa mieltä, kuin kuusi vuotta sitten yliopisto-opinnot aloittaessani: akateeminen vapaus sopii minulle. Vaikka välillä onkin vaikeaa, mikään ei korvaa sitä, että saan periaatteessa itse päättää päivieni sisällön ja pituuden!

IMG_9743


IMG_9742
Sosiaalisesta elämästäni olin jo kirjoittamassa sen olevan ihan yhtä köyhää kuin aina ennenkin, mutta itseasiassa nyt joulukuussa on ollut paljon kaikenlaista – Olen ollut mm. kahdesti juhlimassa työporukalla! Ikuisena epävarmana ahdistujana olen tietysti noina molempina iltoina käyttänyt kolmasosan aivokapasiteetistani murehtiakseni sitä, pyydettiinkö minut mukaan vain "pakon vuoksi" etten loukkaantuisi, vai haluttiinko minut ihan oikeasti. Ja että odotetaanko minun poistuvan johonkin tiettyyn aikaan... Miettivätköhän muut ihmiset tällaisia, vai pitäisikö minun oikeasti hakeutua johonkin terapiaan? No, siihen lienee vielä matkaa, toistaiseksi pystyn vielä jotekin elämään kaikkien näiden ahdistusteni kanssa.

IMG_9712

Mutta eipäs vaivuta melankoliaan, nyt kun joulukin on ihan nurkan takana. Olen "pikkujouluillut" (=laittanut joulukoristeita ja syönyt liikaa suklaata) kotonani jo pari viikkoa, ja eilen jättäydyin joululomalle. Vaikka vähän tympeäähän tämä on, kun mies kuitenkin joutuu olemaan töissä ihan normaalisti. Ehkä se joulufiilis sieltä vielä kuitenkin saapuu, ja jos ei, niin saapahan nyt edes vähän huilattua ennen ensi vuoden koitoksia!


Rauhallista joulua ja uuttavuotta kaikille ♡

IMG_9746


IMG_9741



lauantai 26. marraskuuta 2016

Aurinkoinen päivä Auschwitzissa

Pistäydyimme muutama viikko sitten viikonloppulomalla Krakovassa, ja luonnollisesti myös Auschwitzin keskitysleirillä tuli käytyä.

Olin tosiaan varannut etukäteen netistä opastetun kierroksen Auschwitzin ja Birkenaun keskitysleirikompleksiin. Taksi haki meidät aamulla hotellilta Krakovasta, ja matka Auschwitziin kesti reilu puoli tuntia. Olin jotenkin ajatellut, että keskitysleiri olisi syrjässä, mutta sehän on itseasiassa ihan asutuksen liepeillä, Oświęcimin kaupungissa. Minä olen maailman huonoin historiassa (En pysty muistamaan vuosilukuja enkä ihmisten nimiä, Suomen itsenäistymisvuosikin on minulta jo saavutus. Tästä johtuen historiankokeiden arvosanat olivat aina huonoja ja motivaatio opiskeluun nollassa), joten en edes yritä kirjoittaa tähän mitään hienoa yleistiivistelmää II-maailmansodan historiasta ja keskitysleirien kauheuksista. Kaikilla on varmaan aiheesta jonkinlainen käsitys, ja jos ei ole, Wikipedia kertoo. Hypätään siis suoraan itse Auschwitzin maisemiin ja oppaamme kertomiin nippelitietoihin.

IMG_9594

Auschwitziin saapuessamme oli aurinkoinen, hieman sumuinen syysaamu. Ruska-aika parhaimmillaan. Vaikka (tai ehkä juuri siksi?) kyseessä on keskitysleiri jossa on tapettu ja kidutettu kymmeniä tuhansia ihmisiä, paikassa oli tiettyä makaaberia kauneutta. Leirin alueella sai kuvata vapaasti, kahta paikkaa lukuunottamatta.


IMG_9598


IMG_9601

Kierrokselle osallistui samassa ryhmässä kymmenkunta ihmistä, ja meille jaettiin kuulokkeet jotta voisimme kuulla oppaan puheen vaikka kulkisimme vähän kauempanakin. Auschwitz näytti pitkälti samalta kuin kuvissa ja elokuvissa: aluetta ympäröi tappava sähköaita, ja punatiiliset parakit seisovat järjestelmällisesti vieri vieressä. Alue oli yllättävän kompakti, jopa pieni. Ainakin kun vertaa Birkenauhun, josta lisää tuonnempana...

IMG_9599


IMG_2652

En tiedä ovatko kaikki Auscwitzin parakit avoinna yleisölle, mutta me kiersimme oppaan mukana ainakin keskeisimmät. Parakkeihin on asetettu näytille erilaista materiaalia keskitysleirin toiminta-ajoilta, näytillä oli mm. valokuvia, tyhjiä Zyklon-B tölkkejä, vankien henkilökohtaista omaisuutta, ja jopa heidän irti leikattuja hiuksiaan. Valtavan kasan ihmisten hiuksia sisältävä huone oli toinen paikoista, joissa ei saanut valokuvata.

IMG_2641


IMG_2643


IMG_9602


IMG_9605
Keskitysleirillä kuolleiden ihmisten tuhkaa



IMG_9604


IMG_9617


IMG_9616


IMG_9614


IMG_9613


IMG_9623

Toinen paikka jossa valokuvaus oli kielletty, oli parakin numero 11 vankityrmä. Parakki 11 oli käytännössä vankila keskitysleirin sisällä, ja sinne passitettiin ihmisiä kidutettavaksi ja koekaniineiksi kaikenlaisesta niskuroinnista. Kyseisessä parakissa Rudolf Höss kokeili esimerkiksi ensimmäisen kerran ihmisten tappamista Zyklon-B kaasulla. Huonoin tuloksin, sillä kaikki koehenkilöt eivät kuolleetkaan tähän ensimmäiseen kokeelliseen annostukseen. No, harjoitus teki valitettavasti mestarin tässäkin asiassa...

Kuuluisin parakki yhdentoista tyrmässä surmansa saanut on varmastikin pyhimykseksi julistettu Maximillan Kolbe. Käytännössä tyrmissä näännytettiin ihmisiä kuoliaaksi, ja henkilö ei kahdessa viikossa ollut vielä menettänyt henkeään, hänet surmattiin muulla tavalla. Ihmisiä esimerkiksi ammuttiin parakin pihalla olevaa teloitusseinää vasten:

IMG_9625
Teloitusseinä, kuten moni muukin paikka Auschwitzissa, on entisöity.

IMG_9629

Parakeissa kiertelyn jälkeen opas vei meidän leirin laidalla sijaitsevan kaasukammion ja krematorion luo. Ne ovat Auschwitzissa varsin pienet, sillä varsinainen massamurhaaminen tapahtui parin kilometrin päähän myöhemmin perustetulla Birkenaun leirillä.

IMG_9635
Kaasukammio

IMG_9636
Krematorion uunit.

Erikoista on, että keskitysleitiä johtaneen Rudolf Hössin koti oli vain kivenheiton päässä krematoriosta. Hössin lapset leikkivät pihalla ja elivät normaalia elämää, ja muutaman kymmenen metrin päässä ihmisiä kaasutettiin ja poltettiin savuna ilmaan. Vartijoilla oli tapana huudattaa pihalla autoja/moottoripyöriä (en muista kumpia), jotta ne peittäisivät alleen kaasukammiosta kuuluvan kirkunan.

IMG_9630

Auschwitzin jälkeen suuntasimme taksilla Birkenauhun, ja kuten alussa vihjaisin, alue on Auschwitziin verrattuna todella suuri. Valtava nurmikenttä, jota halkoo surullisenkuuluisa rautatie. Rautatien ympärillä, sähköaitojen takana on satojen parakkien jäänteitä. Siinä missä Auschwitz oli vankileiri, Birkenau oli ihan rehellinen tuhoamisleiri. Suurin osa Birkenauhun junalla saapuvista vangeista ohjattiin suoraan leirin toisella laidalla sijaitsevaan kaasukammioon, pieni osa pääsi asumaan parakkeihin ja tapettiin työllä (tai kaasulla, kun työnteko ei enää ottanut sujuakseen).

IMG_9644
Birkenaun kuuluisa pääportti.

IMG_9640


IMG_9642
Juutalaisia rukoilemassa Birkenaun raiteilla.


IMG_9647

Olot Birkenaussa olivat vieläkin ankeammat kuin Auscwitzissa, ja Auschwitz oli Birkenaun vankien näkökulmasta viiden tähden hotelli. Birkenaussa oli kahdenlaisia parakkeja, puisia ja Auschwitzista tuttuja punatiilisiä. Puisista parakeista suurin osa on nykyään purettu, niitä käytettiin nimittäin sodan jälkeen uudelleenrakennusmateriaalina -  ehkä tälläkin hetkellä joku asuu talossa, jonka runkopuut ovat keskitysleiriltä? Yhdessä Birkenaun parakissa asui yli 700 vankia, ja olot olivat askeettiset. Puola on neljän vuodenajan maa, ja pieni kamina keskellä suurta parakkia ei riittänyt talvella pitämään rakennusta lämpimänä. Niinpä parakit olivat pimeitä, talvipakkasilla tappavan kylmiä, ja toisaalta kesällä niissä pystyi hädin tuskin hengittämään. En älynnyt ottaa kuvia Birkenaun parakeista, mutta jos olette joskus yöpyneet autiotuvassa, pedit olivat samantyyppiset: päälekkäisiä lautalavereita. Asukkailla oli usein aliravitsemuksesta ja taudeista johtuvaa ripulia, ja heikkokuntoisimmat nukkuivat alimpina maan tasolla, saaden niskaansa ylempänä nukkuvien ruumiineritteet. Ihmisiä kuoli paljon.


IMG_9646

Koska Birkenau oli tuhoamisleiri, siellä sijaitsi suuri maanalainen kaasukammio ja krematorio. Krematoriolla työskentelevät olivat itsekin vankeja, ja heidän asuintilansa olivat krematorion yläkerrassa. Natsit ehtivät räjäyttää Birkenaun tuhoamisyksikön, mutta yhdessä Auschwitzin parakeista oli nähtävillä pienoismalli siitä, miltä Birkenaun kaasukammio on näyttänyt:

IMG_9611

Ja tältä se näyttää nykykään:

IMG_9658

Krematorion raunioiden vieressä, rautatien päässä on myöhemmin rakennettu muistomerkki holokaustin uhreille. 

IMG_9650



Muistomerkki käsittää metallilaattoja, joissa lukee sama teksti useilla eri kielillä. En muista monella ja suomea en ainakaan löytänyt, mutta tässä englanninkielinen kyltti:


IMG_2661

Mitkä fiilikset? Jaa-a. Auschwitz - Birkenaun, ja tietysti kaikkien muidenkin keskitysleirien tapahtumat ovat niin suuren mittaluokan rikoksia ihmisyyttä vastaan, että minun aivoni eivät oikein pysty niitä käsittämään. On ihan absurdia seisoa kaasukammiossa tai sen raunioilla ja ajatella, että juuri tässä on tapettu kymmeniä tuhansia ihmisiä.  Ei sitä oikein pysty tajuamaan, eikä osaa järkyttyä niin paljon kuin haluaisi. Vaikka mitäpä se minun itkeskelyni ketään auttaisikaan. Koskettavinta oli kun opas kertoi, että kun leiri sodan jälkeen avattiin museokäyttöön, ensimmäiset oppaat olivat holokaustista selviytyneitä vankeja. Ja että edelleen, tai ainakin vielä muutama vuosi sitten, kierroksilla käy ihmisiä jotka ovat itsekin olleet keskitysleirillä. Voi vain kuvitella miltä tällaisessa paikassa vierailu tuntuu ihmisestä, joka on ollut siellä itse ja nähnyt ne kaikki kauheudet, mutta ollut tarpeeksi onnekas selviytyäkseen.

Auschwitz-Birkenau museo on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka jos Puolassa sattuu pyörimään.  Suosittelen opastettua kierrosta, siten välttyy jonottamiselta ja kuulee tietysti paljon tietoa mitä ei kylteissä ynnä muissa lue. Paitsi että Auschwitzissa omat murheet asettuvat järkevämpään mittakaavaan ja saa paremman kuvan siitä, millaisiin tekoihin ihminen (lähes kuka tahansa) aivopesun ja käskyjen alaisena pystyy, vierailun jälkeen uusnatsismiin suhtautuu entistä kriittisemmin ja huolestuneemmin. Se on ehkä pieni porukka, mutta voi paisua aivan liian suureksi, jos ihmiset eivät muista mihin kansallissosialismi ja fasismi viimeksi johti. Holokaustidenialismi on myös huolestuttava ilmiö, ja debunkkausta pitäisi tehdä mielestäni entistä näkyvämmin. Ennen reissua tutustuin itsekin denialistien sivuihin, ja piru vie ne epelit osaavat kirjoittaa vakuuttavasti! Myönnän olevani heikko tietynlaisen retoriikan edessä, ja jos en tietoisesti päättäisi olevani uskomatta kaikkea mitä minulle sanotaan, olisin valmis uskomaan täysin kaikki salaliittoteoriat aina holokaustidenialismista 9/11 -teorioihin! Kaikki eivät vakuuttavilta kuulostavia teorioita luettuaan osaa/halua/älyä hakeutua lukemaan vasta-argumentteja, minäkin olen oppinut sen taidon vasta viime vuosina. Eli käykää näissä paikoissa, etsikää tietoa, ja muistakaa ihmismielen heikkous. Me olemme taitavia uskottelemaan itsellemme asioita, ja se yhdistettynä vääränlaiseen poliittiseen ilmapiiriin voi johtaa holokaustin kaltaisiin julmuuksiin. Eikä tämä ole vain jotain taakse jäänyttä historiaa, väitän nykypäivän terrorismin kumpuavan jostain hyvin samankaltaisesta.







lauantai 15. lokakuuta 2016

Herajärven kierros

Hellou. Nyt vihdoin viimein tulee tätä Herajärven kierroksen päivitystä, josta aikaisemmin vähän mainitsin. Olin tässä taas vaihteeksi pari viikkoa kipeänä, ja itse asiassa olin vähän kipeänä myös silloin pari kuukautta sitten, kun tuota Herajärveä valloitettiin. Pikkuisen alkaa tympiä tämä jatkuva flunssassa oleminen. Aiemmin en sairastanut juuri koskaan, mutta tänä vuonna on tullut sairastettua jo neljä kertaa! Oma veikkaukseni on, että nyt nuo liikkeellä olevat viruskannat ovat muuttuneet jo sen verran paljon, ettei immuunipuolustus enää tunnista niitä. Tai sitten olen vain tulossa vanhaksi ja raihnaiseksi.

Niin tai näin, kävimme siis miehen kanssa elokuun viimeisenä viikonloppuna Kolilla, Lieksassa kiertämässä varmasti Itä-Suomen tunnetuimman vellusreitin: Herajärven kierroksen. Alkuperäisen lenkin pituus on n.35 kilometriä (vähän riippuen siitä miten paljon poikkeaa polulta katsomaan nähtävyyksiä), mutta siihen on lisätty myöhemmin vielä 30 km pitkä laajennusosa. Meillä oli vajaa kolme päivää aikaa, ja tarkoitus oli kiertää ainakin se originaali lenkki. Mutta kuten mainitsin, sairastuin flunssaan samalla viikolla kun reissu oli, ja vielä lähtiessäkin oli ehkä vähän puolikuntoinen olo...

IMG_9442


Lähdimme liikkeelle Sokos Hotel Kolilta - tietysti siksi että saisimme myös lopettaa lenkin sinne ja painella kylpylään liottelemaan kipeitä jalkoja. Ensimmäinen yö oli tarkoitus viettää 19 km päässä Kiviniemessä, ja koska oltiin aikaisin liikenteessä, ajattelimme tietysti että ei tässä ainakaan kiire ole. Herajärven länsipuolta sanotaan usein hirveän raskaaksi ja mäkiseksi, joten odotukset olivat korkealla. Ryläyksen vaaralle nousu ei kuitenkaan ollut yhtään niin paha mitä netin kauhujutuista saattoi päätellä, ja ehdin jo naureskella että "Pohjanmaalaiset käyny täällä vissiin kauhistumassa kun ei ookkaan tasasta peltoa joka puolella". Mutta Ryläyksen kodalla pidetyn lounastauon jälkeen se tuska vasta alkoikin.

IMG_9445


IMG_9447

IMG_9463

Meillä oli mukana 1:50 000 kartta, joka ei ole mikään optimaalinen jos haluaa oikeasti tunnistaa jotain maamerkkejä ja mittailla etäisyyksiä. Odottelimme koko ajan, että milloin seuraava taukopaikka/vesipiste tulee, mutta sitä ei vaan näkynyt. Nousua ja laskua oli peräjälkeen, ei mitään hirveänkamalaa, mutta raskasta kyllä kun ei "saanut" pidettyä taukoja ja koko ajan oli sellainen odottava tunne. Ja se flunssa painoi vähän päälle.

Jalkoihin alkoi sattua ja oli kulunut jo tunteja ensimmäisestä tauosta, kun se saamarin Sammakkovaaran vesipiste viimein löytyi. Ja arvatkaa millainen se oli? EPÄKUNNOSSA OLEVA KAIVO. Ja ainakin puolen kilometrin piston päässä alkuperäiseltä polulta!  Tässä vaiheessa alkoi viimeistään huumorintaju loppua. Loppumatka kului suunnattomassa vitutuksessa ja uupumuksessa, välillä voimat loppuivat ja oli pakko huilata hetki mättäällä tai kalliolla. Jos olisimme tienneet ettei koko matkalla ole taukopaikkoja, olisi voinut "hyvällä omallatunnolla" pitää kunnon tauon jossain puun alla, mutta nyt tuo koko 19 kilometriä oli yhtä tervassa tarpomista, odottamista ja oman itsen etsimistä kartalta. Aurinko alkoi laskea, ja viimeiset kilometrit päässä soi repeatilla Päivänsäde ja menninkäinen.

IMG_9471


n. 10 tunnin kidutuksen jälkeen pääsimme viimein Kiviniemeen. Tässä vaiheessa oli aika selvää, että eteläpään lenkille ei muuten olla lähdössä, vaan tyydytään siihen 35 kilometriin. Kiviniemestä löytyi tuplalaavu ja muutama muu retkeilijä, mutta me päädyimme pystyttämään oman kangaslaavun syrjempään, koska olo ei varsinaisesti ollut mikään sosiaalinen: sain pidätellä itseäni ja hermojani aika tavalla jo pelkästään makkaranpaiston ajan, kun jonkun penskat työnsivät nuotioon jotain heiniä ja horsmaa. Hyvä puoli Kiviniemessä oli kuitenkin retkeilijöiden käyttöön tarkoitettu sauna. Tuntui muuten aika mahtavalta kipeille lihaksille! Eikä untakaan tarvinnut paljoa odotella.

IMG_9476


IMG_9473

IMG_9475



IMG_9474

IMG_9479

Liekö saunan ansiota, aamulla olo oli yllättävän hyvä. Koska päätimme ettei eteläiselle lisälenkille lähdetä, seuraavat kaksi päivää olisivat kilometrien puolesta todella helppoja. Keittelimme kaikessa rauhassa aamupuurot ja kuivattelimme laavun, ja sitten matka jatkui kohti Ylä-Murhia. Koska Kiviniemen jälkeen kulku jatkui Kolin kansallispuiston alueella, polku oli huomattavasti parempikuntoinen kuin edellisenä päivänä. Nyt se vaeltaminen alkoi tuntua jo ihan kivalta, ja oli tavallaan sääli kun "joutui" leiriytymään jo n.7 kilometrin jälkeen (myöhemmin ei olisi enää taas ollut leiriytymispaikkoja). Oman laavun sijaan päätimme yöpyä Ylä-Murhin avoimessa aitassa, sillä keli alkoi huonontua uhkaavasti. Tuuli yltyi ja aittaan saapui vielä pari muuta retkiporukkaa. Kyseessä oli se sama elokuinen yö, jona uutisoitiin paljon kaatuneita puita ja sähkökatkoja. Murhin puut onneksi pysyivät pystyssä.

IMG_9495

IMG_9513



IMG_9512
Perinteeksi muodostuneet retkipannarit.

IMG_9506

Viimeinen retkiaamu oli onneksi suht sateeton, ja edessä oli vain 10 kilometrin hilpaisu Kolille. Kyseessä oli todellakin "hilpaisu", sillä kuten arvata saattaa, Ukko-Kolilla on paljon retkeilijöitä ja sen läheisyydessä olevat polut ovat tallautuneet todella tasaisiksi ja helppokulkuisiksi. Maisemat olivat sitä perinteistä Kolia; vanhaa metsää, perinneniittyjä, ja tietysi korkeat huiput. Matka taittui nopsaan ja päästiin hotellillekin jo kahden aikaan. Oli sunnuntai ja hotellissa ilmeisesti tilaa, joten iloiseksi yllätykseksi huonettamme oli upgradettu vähän paremmaksi (tosin myönnetään, että miehen sukulainen on ketjussa töissä...), ja kylpyläliputkin olivat tarjouksessa. Jos ikinä olette Kolilla ja tykkäätte rentoutumisesta, käykää Relax spassa. Tuollaisia paikkoja ei Suomessa ole montaa!

IMG_9443

IMG_9468


IMG_9525


IMG_9532


Että semmoinen reissu se. Kohta alkaa olla nämä Itä-Suomen vaellusreitit aika hyvin koluttu, pitänee tosissaan alkaa siirtymään sinne Lapin suunnalle. Harmillisesti tällaisia Herajärven kaltaisia rengasreittejä ei ole kovin paljoa, ja on aina oma vaivansa jos joutuu jättämään auton johonkin ja ajelemaan taksilla. Saa nähdä mitä sitä ensi syksyksi keksii.