sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Pakkassunnuntai


Ignooratkaa tuo sisälämpö, mittari on vähän huonossa paikassa. Ei meillä oikeasti täällä noin kylmä ole.


Kun mittari näyttää sunnuntaiaamuna tätä, ei vaan voi muuta kuin jäädä sisälle ja tehdä aamupalaksi pannukakkuja.
Ihan kuin nyt siis muutenkaan olisin vapaaehtoisesti ollut mihinkään menossa, mutta onpahan joka tapauksessa hyvä syy pysyä kotosalla!







Täydelliseen sunnuntaihin kuuluvat tietysti myös heilahtaneet kissakuvat, joten täältä pesee..











Ja sitten vielä kitinäosio. Se miniläppäri jonka ostin hätävaraksi joku kuukausi sitten on perseestä; se jumii, lätkii erroria ihan kaikesta, hidastelee, oheislaitteet ei toimi vaikka ajurit on kunnossa, ei jaksa aueta ja ei sammu pakottamatta. Kone ostettiin Gigantista ja otettiin siihen vielä varmuudeksi Happy Care, että on sitten varmasti mahdollisimman huoletonta ja helppoa takuuasioiden kanssa. No, Ari kävi sitten tuossa hetki sitten näyttämässä läpyskää Gigantissa ja tässä nyt nähtiin tuo "helppo ja huoleton" takuuturva ja Happy Care vakuutussysteemi käytännössä.

Koneesta voidaan kuulemma testata komponentit ja lähettää se takuuhuoltoon, mutta se maksaa. Jos vika on taas käyttöjärjestelmässä, ei korvata. Suosittelivat vain koneen uudelleenasennusta tehdasasetuksin ja painottivat, että kone on tarkoitettu vain kevyeen käyttöön ja tekstitiedostojen kirjoittaminen ei kuulemma ole enää kevyttä käyttöä.
Anteeksi vaan, mutta mitä tuolla sitten pitäisi muka pystyä tekemään? Netti ei jaksa pyöriä, käyttöjärjestelmä takkuaa joka välissä ja kitisee kaikesta, ja Winukan oma Word Padikin on liian raskas että sitä saisi käyttää?! Siis ai että ottaa päähän.

Hauskintahan tässä nyt on siis se, että jos tiputan tuon koneen kolmannesta kerroksesta asfalttiin, niin saan Happy Carella ilmaiseksi uuden koneen "vahingon" piikkiin. Mutta kun siinä onkin toiminnallisesti häikkää, sitä ei korvaa täysin normaali takuu eikä varsinkaan Happy Care. Hienoa toimintaa.

perjantai 27. tammikuuta 2012

Läpinää

Tallessa ollaan! On vaan pitänyt vähän kiirettä, mutta nyt on luojan kiitos se selkärangattomien alkeislajitentti takanapäin ja mikä parasta, läpäistynä! Seuraavaksi pitäisikin perehtyä selkärankaisiin. Nyt minulla on kolme kuukautta aikaa läpäistä ne selkärankaiset, ja sitten onkin jo edessä eläintieteen kenttäkurssi jonne nuo molemmat lajintuntemukset vaaditaan. Eli ei kun tuulta päin ja kiireellä lukemaan.. Nyt tuntuu kuitenkin onneksi suht hyvältä, kyllä tämä tästä lähtee.

***

On muuten ihan älytöntä kuohuntaa nyt tuolla vaalirintamalla, facebookissa on jatkuvasti linkkejä kaikenmaailman vertaileville "faktasivustoille" ja ihan suoraa ryöpytystä suuntaan ja toiseen. Minusta tämä on jotenkin huvittavaa, sillä en ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt miksi näistä jutuista pitää tehdä niin pirun henkilökohtaisia. -Minulle on ihan ok se mitä kukakin äänestää, enkä koe tarvetta mollata julkisesti niitä muiden ehdokkaita. Varsinkaan kun siitä ei synny muuta, kuin helvetinmoinen sota. Tästä taloudesta lähti itseasiassa ensimmäisellä kierroksella äänet näille molemmille jatkoon päässeille, ja sovussa ollaan edelleen. Vaikka minä olenkin tietysti se joka on oikeassa...

Toivon todella ettei kukaan epävarma tee päätöstään näiden kaikenmaailman heittojen perusteella; "Asepalvelusta suorittamaton ei voi johtaa Suomen armeijaa!", "Sauli ei osaa silittää omaa paitaansa!!", "Haavistolla ei oo yhtään kokemusta mistään!!!" , "Sale on pedofiili vapaamuurari ja naimisissa serkkunsa kanssa!!!", "Pekka ei voi mennä vierailemaan minnekkää Iraniin ku se tapetaan!!11".
Nyt ihmiset iisisti ja huomio pois epäolennaisuuksista ja suoranaisista valheista. Selvittäkää mitä mieltä ne ehdokkaat on teille tärkeistä asioista ja valitkaa sen perusteella. Ei minkään ihmeväitteiden, saatika sitten sen ehdokkaan puolison iän tai sukupuolen perusteella.




..Ja asiasta seuraavaan, mistä tuo juurikasvukin taas tuli? Vasta olevinaan värjäsin ja taas näyttää tältä. Lisäksi olen lähiaikoina muutenkin mietiskellyt nuita hiusvärejä, nyt kun on lähikuukausina tullut ilmi taas kaikkea ikävää.. Turha tietysti esittää että nuo nyt olisivat tulleet mitenkään yllätyksenä, olenhan minä loppuunsa aina tiennyt ettei kyse ole mistään kovin terveellisestä kamasta. Nuorempana tosin luulin että pahinta mitä voisi käydä olisi hiusten "palaminen", tippuminen tai muunlainen pilalle meno, ei suinkaan kuolema. En kuienkaan kaikessa turhamaisuudessani ole valmis luopumaan väreistä kokonaan, ei tuo oma ruskeanharmaa oikein nappaa. Lisäksi tuota pahamaineista PPD:tä on nimenomaan näissä tummissa väreissä, joten mitään sen "terveellisempiä" vaihtoehtoja ei tunnu löytyvän, ja blondiksikaan en missään nimessä tahdo ruveta. Jos tilastoja ajatellaan niin ok, hiusväreihin kuoleminen ei ole millään muotoa todennäköistä, mutta onhan se allergian riski kuitenkin olemassa. Ja jos tuo asiantuntijoiden ounastelu PPD:n kertymisestä kehoon pitää paikkansa, olisi vissiin enemmän kuin suositeltavaa lopettaa ajoissa. Mutta minkäs teet, ei tuo viisaus ole tähänkään asti päätä pahemmin pakottanut :P



No mutta joo, ei mulla oikeastaan ollut edes mitään asiaa, muuta kuin että hyvää viikonloppua kaikille!



torstai 19. tammikuuta 2012

Huono ihminen?



Siitä on jo useampi kuukausi ku katsoin ensimäistä kertaa Gattacan, ja minun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa siitä jotakin. Elokuva nimittäin iski minuun lujaa, ja viimeksi tänään yllätin mieleni askartelemasta Gattacan teemojen parissa.

Juoni menee siis kutakuinkin näin:
Tiede on kehittynyt huimasti ja vanhemmilla on mahdollisuus valita tulevien lastensa geenit. Luonnollisesti kaikki haluavat yhdistellä vain parhaat geeninsä ja jättää pois epätoivotut ominaisuudet, kuten piilevät sairaudet ja muut yksilölliset heikkoudet. Tämän seurauksena "luomulapset" eivät ole suosiossa, jopa työnantajat testaavat hakijoidensa perimän ja tekevät päätöksensä palkkauksesta sen perusteella. Elokuvan päähenkilö Vincent on syntynyt luonnollisella tavalla ja saa kärsiä siitä. Hän on mm. koko ikänsä jäänyt geeneiltään suunnitellun, erinomaisen veljensä varjoon ja joutuu työskentelemään siivoojana, sillä hänen perimällään haaveet työstä avaruusyhtiössä* saa unohtaa. Sinnikäs Vincent päättää kuitenkin hankkia valehenkilöllisyyden, ja muuan auto-onnettomuudessa vammautunut Jerome suostuu myymään tälle oman henkilöllisyytensä. Jeromena Vincent pääsee heittämällä sisään unelmoimaansa firmaan ja pärjää työssään siinä missä muutkin. Mutta kun työpaikalla tapahtuu murha, huijaus uhkaa paljastua.




Minä samaistuin Vincentiin ihan täysillä, olen nimittäin aina tuntenut olevani muita huonompi. Monet varmaan pitävät/ovat pinäneet marinoitani ja panikointejani vain turhanpäiväisenä marttyrointina, mitä jokainen nuori varmasti joskus harrastaa. Osa angsteistani on toki varmasti ollut sitäkin, mutta on kokemuksessani leijonan osa aitoakin;
Minä olin se oppilas joka ei oppinut koskaan kunnolla kertotauluja eikä tavutusta
Minä olin se joka oli tukiopetuksessa matematiikassa
Minä olin se joka ei oppinut kieliä
Minä olin surkea liikunnassa
Minä olin aina luokan lyhyin
Minä en päässyt englannin kursseja läpi...

Nyt vanhempana toki jo ymmärrän että kaikilla on ne omat heikkoutensa, ja muillakin ihmisillä on ja on ollut varmasti nuita samoja tuntemuksia omien Akileen kantapäidensä kanssa. Silti yhä edelleen muut näyttävät menestyvän aina paremmin, tai ennen kaikkea helpommin.

Sattuneesta syystä en ole koskaan osannut suhtautua mihinkään onnistumiseen tai läpipääsyyn järin rennosti.Vielä nyt pari vuotta lukion jälkeenkin revin hirveitä kicksejä siitä, että olen kirjoittanut ylioppilaaksi. Siis minä, se jonka ei pitänyt osata mitään! Jos se ei näyttäisi totaalisen nololta, ripustaisin ylioppilastodistukseni seinälle ja säilyttäisin lakkia komeron sijaan lasivitriinissä, niin iloinen olen tuosta saavutuksesta joka jollekkin muulle on pala kakkua. Kun pääsin sisään yliopistoon, olin taas aivan riemuissani ja ihmeissäni suorituksestani, mutta samalla masennuin kun ovet eivät auenneet juuri haluamalleni alalle. Olin siis liian huono. Revin kuitenkin jostain motivaatiota yrittää uudelleen, ja sain kuin sainkin himoitsemani opiskelupaikan. Voitte vain kuvitella sitä ilon ja riemun määrää!

Mutta silti, kaikkien näiden "Hei minähän selvisin tästä sittenkin" -kokemustenkaan jälkeen en osaa luottaa itseeni. Joka päivä minä odotan sitä hetkeä kun jokin kurssi ei vaan mene läpi, ja olen ihan varma että seinä tulee jossain vaiheessa vastaan. Jokaista tenttiä edeltävänä iltana olen puoliksi varma, että nyt minun aivokapasiteettini loppuu enkä enää selviä, sillä enhän minä voi selvitä enää kolmannen asteen koulutuksesta. Eikä siinä vielä kaikki, sillä silloinkin kun onnistun, masennan itseäni ajattelemalla että "se oli vain tuuria" ja tenttinivastaukseni "vain näyttivät siltä että tiedän olevinaan jotain, vaikka oikeasti revin jutut ihan hatusta". Kuullostaako tutulta? Olen varma, että moni muukin syyllistyy samaan!





Gattacan opetus on se, että ihmisen kyvyt eivät ole kiinni vain geeneistä tai synnynnäisestä älykkyydestä, vaan kun tarpeeksi haluaa, voi saavuttaa unelmansa. Geeneillä on toki voimaa, Gattacassakaan hyvägeenisten ei tarvitse tehdä niin paljon tulostensa eteen (no ei kai kun ympäristökin on näille paljon kannustavampi..), mutta riittävällä motivaatiolla, tahdon voimalla ja yrittämisellä ihan tavallinen, jopa vähän huonokin ihminen voi päästä yllättävän pitkälle. Ja luulen, että jos luottaa itseensä ja uskoo siihen mitä tekee, voi päästä vieläkin pidemmälle.
Itseluottamusta ei ole mikään helppo oppia (minäkin olen edelleen totaalinen pessimisti, ja tulen varmaan olemaan jatkossakin), mutta näitäkin asioita ja tuntemuksia kannattaa välillä ajatella rationaalisesti. Voiko muka todella olla niin ettet osaa mitään? Olisitko muka päässyt ihan ääliönä niin pitkälle kuin nyt olet? Olisiko muka mahdotonta saavuttaa vielä enemmän? Tunnevoittoisessa minäolensurkea -mielenmaailmassa nuihin kaikkiin on helppo vastata "Kyllä, Kyllä ja Kyllä". Mutta objektiivisessa järkiajattelun maailmassa joutuu taipumaan.



Lempikohtaukseni elokuvassa on, kun Vincent ja hänen veljensä Anton uivat kilpaa kohti avomerta. He ovat pelanneet samaa peliä lapsena; se kumpi kääntyy ensin takaisin rantaan, häviää kisan. Anton on luonnollisesti ollut aina ylivoimainen, mutta yhden kerran Anton luovuttaakin ensin ja meinaa jopa hukkua. Nyt vuosia myöhemmin miehet ottavat kisan uusiksi ja Vincent uskaltaa jälleen pisimmälle. Hänen veljensä ihmetellessä kuinka tämä sen teki, Vincent vastaa: "En koskaan säästellyt voimiani paluumatkaa varten".










* "Aerospace corporation", onko tälle olemassa joku järjellinen suomennos?


tiistai 17. tammikuuta 2012

Housuja vihdoin

Olen varmaan ainakin vuoden päivät kitissyt kun ei ole kunnollisia housuja. Kaikki on liian pieniä/isoja/rumia/rikki ja mistään ei löydy sopivia, varsinkaan halvalla. Pari viikkoa sitten tilaillessani henkkamaukalta suihkuverhoa päätin ottaa härkää sarvista ja napsia tilaukseen mukaan myös parit halpispöksyt. Eipähän tarvitse raahautua kauppojen sovituskoppeihin hikoilemaan ja itkemään, ja laittaapahan sitten takaisin jos ei miellytä.

Onnekseni nämä kympin kangashousut olivat ihan nappiostos! H&M verkkokaupassa oli tarjolla vain beigejä, mutta kävin sitten vielä liikkeestä hakemassa mustat samanlaiset. Kerrankin malli joka istuu siedettävästi, vyötärö ei ole liian matala eikä liian iso, mutta silti pöksyihin mahtuu vähän reiskaa ja takamustakin..







..Tosin etupuolelta nämäkään eivät ole ehkä meille leveämpilanteisille niin kovin armolliset, mutta hyväksytään nyt tähän hintaan.

Huomenna se opiskelu sitten alkaa taas kunnolla, kevyesti turkiseläintalouden perusteilla. Tulee muuten olemaan varmasti aika jännä kurssi, siihen kun sisältyy myös vierailu paikallisella turkistarhalla. Koitetaan mennä avoimin mielin, vaikka olenkin melko varma ettei se tule olemaan kaunista katsottavaa. -Edellisilläkin soveltavan eläintieteen reissuilla olen saanut kauhistella sitä, miten ahtaissa oloissa eläimiä pidetään. Villisikatarha oli ainut joka näytti jo jotenkuten mukiinmenevältä pinta-alansa puolesta.

Ilmoittauduin myös ensiviikon ötökkätenttiin, pitäkäähän peukkuja!

tiistai 10. tammikuuta 2012

Iltahetkiä















Tänään oli kymmenen astetta pakkasta, ja kädet ja jalat tuntuivat ulkona ihan siltä kuin olisivat olleet tulessa. Huomenna taidan jäädä ihan vaan lämpimälle kotisohvalle opiskelemaan niitä pirun ötöiköitä.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Huivit ja verkkarit

Esitellään nyt vielä viimeisetkin jouluiset hankinnat, ostin nimittäin pitkästä aikaa vaatteita. Tai no, "vaatteita", ja nekin tanssia varten. Nyt keväällä siirrymme nimittäin siellä itämaisessa kuulemma opettelemaan erilaisten välineiden (keppien, huivien..) käyttöä, ja kaikkien piti hommata itselleen iso tanssihuivi. Minä tilasin omani Studio Hennasta, ja pitihän se tietysti ostaa vielä uusi lantiohuivikin että on sitten sävy sävyyn.



Voin vaan kuvitella miten vaikeaa tuon huivin kanssa piehtaroiminen tulee olemaan, olen aina ollut huomattavasti parempi jaloilla kuin käsillä tehtävien liikkeiden kanssa!



Mutta niin, muuten ei ole hirveästi jaksaneet nuo vaate- ja pukeutumisjutut kiinnostaa vähään aikaan. Meikkaaminenkin on jäänyt kun ei vaan huvita, ja kierre vain pahenee kun joutuu joka päivä katselemaan peilistä sitä verkkareihin ja huppariin verhoutunutta surkeaa möykkyä. Onko joku muu nolife katsonut sitä Liviltä tulevaa "Nätti nakuna" -ohjelmaa? Taidan tarvita siitä sen ihanan miehen tänne potkimaan minua persuksille :D
Noh, "onneksi" loma loppuu kohta, jospa sitä sitten saisi jotain rotia tähän touhuun ja masisteluun kun joutuu lähtemään välillä pois kotoa muuallekkin kuin maitokauppaan.

***


Taulu pääsi eilen viimein seinälle, on se vaan ihana.




Kuvat jotenkin pienentävät ihan hirveästi, luonnossa teos tuntuu hehtaarikokoiselta, mutta kuvissa se on ihan postimerkki.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Pientä itsensä lahjontaa..

Ennen joulua mainitsin järjesteleväni itselleni joululahjaa Etsystä, ja tänään se kaunokainen sitten viimein saapui;

"The first encounter with the Wolf" by Minoule
Itse kuva n.58x83cm, kehys (mukaanlukien valkoiset reunukset) 70x100cm


Ja kuten kuvasta näkyy, sehän on siis taulu!

Luulin pitkään haluavani olohuoneen seinälle jonkun mustavakoisen kaupunkimaiseman, kunnes kuukausi sitten (sen kummemmin tauluja tai muitakaan kuvia etsiskelemättä) törmäsin Etsyssä Minoulen kauppaan. Ihastuin tuohon printtiin palavasti, ja löysin itseni jatkuvasti ihastelemasta sitä. Pistin Minoulelle palautetta, kehuin kuvaa ja harmittelin ettei sitä ollut saatavilla isompana versiona, reilu A4 kun on aika pieni isolle seinälle. Yllätyksekseni tämä sitten vastasi pian ja tarjoitui tekemään isomman version, ja minä tietysti suostuin!

Myönnetään, että vähän kyllä kirpaisi (130$ + kehykset) ja pari kertaa piti miettiä että onko se nyt varmasti sen arvoinen, onko se sitten kesällä ihan tyhmä ja talvinen, ja onko se nyt edes oikean värinen.. Mutta nyt ei kyllä kaduta yhtään! Vielä kun saadaan kuva seinälle niin voilà!