torstai 15. marraskuuta 2012

Kun odottaa pahinta, voi yllättyä positiivisesti

midway

Olen selvinnyt hengissä jo puolet koko English Academic Reading and Study Skills -kurssista, pienet sille! Enkä ole lintsannut kertaakaan, sille toiset!

Vakavasti ottaen, nyt kun kurssista on enää puolet jäljellä, uskallan ehkä jo kertoa siitä vähän. Viimeiset kaksi vuotta olen odottanut tätä kurssia kauhunsekaisin tuntein ja itkenyt useammankin kerran sitä, miten en todellakaan tule koskaan pääsemään sitä läpi. Menin ensimmäiselle tunnille murheen murtamana, ja kun opettaja alkoi kertoa lähtötasovaatimuksista (englanniksi tietenkin, kurssilla ei saa puhua suomea..), kurkkua alkoi kuristaa ja sain oikein pinnistellä etten purskahda itkuun siinä kaikkien nähden. Parituntinen vierähti kuitenkin nopeasti, tehtiin vähän tehtäviä, esiteltiin itsemme vieruskaverille ja niin pois päin.

Tuli toinen ja kolmas englannintunti, ja odotin joka kerta että "no, koska se kauheus oikein alkaa?"
Mutta tiedättekö mitä, se ei ole alkanut vieläkään! Itse asiassa en keksi opettajastamme mitään pahaa sanottavaa, kertaakaan ketään ei ole arvosteltu julkisesti tunneilla tai pakotettu mihinkään; jos joku ei ole esimerkiksi halunnut puhua, ei ole tarvinnut (Ja hei, minä en edes ole kertaakaan ollut se joku! Mitä edistystä!). Pääpaino on myös ensimmäistä kertaa koko kielten opiskeluni aikana viestinnällisyydessä ja ymmärrettävyydessä 100% täydellisen kieliopin sijaan. –Älkää ymmärtäkö väärin, minusta kielioppi on tärkeää ja natseilen suomen kielessä itsekin usein. Vieraan kielen opiskelussa turha nillittäminen ei kuitenkaan ole se paras lähtökohta, siinä käy helposti juuri kuten minulle; oppilas saa kuvan, että parempi pitää päänsä kiinni jos ei osaa hyvin. Jännästi sitä motivaatiokin sitten katoaa ja ei ainakaan opi mitään.

face


Tänään meillä oli lyhyen lyhyt palautekeskustelu opettajan kanssa kahden kesken, samalla vilkaisiin nopeasti paria aiemmin palauttamaamme kirjoitusharjoitusta. Yllättäen paperi ei ollutkaan täynnä punakynää. Toki pari prepositiovirhettä ja what-that –sekaannusta löytyi, mutta ei sen vakavampaa. Englantini on kuulemma ihan hyvää ja sujuvaa. Jotkut sanavalinnat ovat vähän liian puhekielisiä muodolliseen tekstiin, ja niihin pariin kielioppijuttuun kannattaa kiinnittää huomiota, ei sen kummempaa. Lisäksi puheeni on kuulemma varsin ok ja sitä ei kannata pelätä.

Ei tämä keskustelu tietenkään kertaheitolla kiskonut ylös jo siellä jossain alakoulun ensimmäisillä kielten tunneilla alas poljettua itsetuntoa, mutta täytyy myöntää, että sai se aika tosi hyvät fiilikset aikaan! Toisaalta heräsi myös pieni ihmetys, sillä en todennäköisesti ole onnistunut parantamaan kielipäätäni kovin merkittävästi sitten lukioaikojen. Miksi nyt olen yhtäkkiä ihan ok, ja pari vuotta sitten olin täysi nolla joka ei osannut kirjoittaa tai puhua opettajan mielestä mitään? Joko ne aiemmat, vanhahkot englannin opettajatädit ovat olleet ihan tolkuttomia natseja, tai sitten tämä nuori yliopiton kaveri on tavattoman lepsu. Niin tai näin, nyt on hyvä mieli ja sanotaanko, että 35% englantikauhusta selätetty! Ehkä minusta sittenkin tulee vielä biologi!

sohvailua
Iso merkitys on myös pienillä elämän nautinnoilla opiskeluraadannan ohessa. Mikään ei rentouta paremmin kuin (joulu!)suklaa, tee ja nättien sisustuskuvien aivottomana selailu!

2 kommenttia:

  1. Sehän on se sanontakin, että pessimisti ei pety :) tullut todettua jo monet monituiset kerran milloin jotain jännitettävää ylitsepääsemöttömältä tuntuvaa edessä ollut.

    VastaaPoista
  2. Tottahan se on! Silti sitä toivoisi, että joskus oppisi ottamaan vähän rennommin, jatkuva stressaaminen ja oman selviämisen jännääminen on melko kuluttavaa :D

    VastaaPoista

Risuja, ruusuja, ehdotuksia?