torstai 14. helmikuuta 2013


Hyvää ystävänpäivää kaikille, ja abipäivää tuleville ylioppilaille!

Väkisinkin hymyilytti tänään kun yliopistolta tullessani ohi ajoi monta rekallista kiljuvia abeja. Olin vähän kade,  itsellä se seuraava valmistuminen ei ole tiedossa vielä vuosikausiin. Ja silloinkaan sitä tuskin juhlitaan läheskään samassa mittakaavassa, kuin lukiosta valmistumista.
Mutta ei se auta kuin puurtaa, jos mitään mullistavaa ei tapahdu (=ilmaannu töitä), koitan aloittaa kandin tekemisen toukokuussa. Tässä alkavat nimittäin kurssit loppua, kasvien lajintuntemuksen&kenttiksen lisäksi kandiopinnoista puuttuu etää ruotsi ja biosadis..siis statistiikka.

Jottei elämä kävisi tylsäksi, minulla on tässä pari viikkoa ollut työn alla "akvaariosta hiiraarioksi" - projekti. Vanhan sadan litran akvaarioni tiivisteet alkoivat olla aika karmeassa kunnossa, ja kalatkin olivat huvenneet pelkkiin partamonneihin ja pariin seeprakalaan. Nuin pieneen altaaseen ei saa mitään hirveän kivoja kaloja tai kasveja, ja muutenkin aloin kyllästyä kalojen oikutteluun ("Ai nää lajit siis varmasti käy yhteen toistensa kanssa? Oho, no nyt ne tetrat kuitenkin söi kaikki uudet miljoonakalat.."). Niinpä annoin kalat parempaan kotiin ja aloin rapsutella altaan hapanneita tiivisteitä irti, miettien olisiko siitä enää mihinkään.

Oikeastihan haluaisin rottia, mutta koska tilaa ja aikaa ei ole tarpeeksi valtavalle häkille, ajattelin kokeilla ensimmäistä kertaa hiiriä. Ne kun viihtyisivät varsin hyvin vanhassa akvaariossa!

Ja nyt hiiraario alkaa olla itse siimahäntiä vaille valmis:

hiiraario

hiiraario1

hiiraario2
Vielä kun kehittelee lisää kiipeilymahdollisuuksia, alkaa hiirimaailma olla kunnossa. Akvaariosta jäi hiiraarioon vain posliininen puunrunko, joka mahtaa olla koko asumuksen kestävin osa; sitä ei voi järsiä, ja sen voi aina pestä uudelleen ja vaikka keittää.



Loppuun vielä viikon ruokavinkki: Shakshuka. Todella hyvää, ja jopa terveellistä! Ohje mistäs muualtakaan kuin täältä.

shakshuka


perjantai 8. helmikuuta 2013

Saako lapsia vihata?

Isyyspakkauksen lapsibloggaus herätti keskustelua ja ajatuksia suomalaisten suhtasutumisesta lapsiin. Kannattaa lukaista sekä itse postaus että kommentit jos aihe kiinnostaa! Seuraava tekstini ei kohdistu sinällään Tommin tekstiin ja ajatuksiin, vaan yleensä tämän aiheen ympärillä käytävään keskusteluun, jonka luonne kuvastuu tuolta kommenttiboksista aika hyvin.

Sanotaan nyt heti aluksi, että mielestäni lapsia pitää saada viedä museoon, kirjastoon, ravintolaan, ja henkilökunnan pitäisi näissä paikoissa kohdella lapsiperheitä kuin keitä tahansa maksavia asiakkaita.
Minä itse olen kuitenkin ilmeisesti monien vanhempien määritelmien mukaan lapsivihaaja. Ja ihmisvihaaja. Tai no, en vain minä, vaan koko Suomen kansa on.

On varmasti totta, että lapsen kanssa liikkuessa voi kohdata negatiivisia asenteita, mulkolua ja raivoavia mummeleita, mutta minusta on silti varsin kohtuutonta väittää suomalaisia lapsivihaajiksi. Tai no, eihän me suomalaiset tosiaan lapsia vihata, vaan kaikkia ihmisiä, koska ei olla yhtä avoimia ja ulospäinsuuntautuneita kuin koko muu maailma. Kauhean masentavia negatiivisia misantrooppeja olemme. Vain siksi, että emme kaikki mene lääppimään kadulla kulkevien ventovieraiden kakaroita ja harrasta small talkia bussipysäkillä.

Minusta on hirveän surullista, että esimerkiksi omalle luonteelleni tyypilliset piirteet (joita saattaisin ilmentää vaikka olisinkin syntynyt ekstrovertimpään kulttuuriin, mistäs sitä tietää) ovat pienten lasten vanhempien mielestä osoitus lapsi- ja/tai ihmisvihasta. Onko se väärin, että tykkää kulkea ulkona rauhassa sen kummemmin muita ihmisiä noteeraamatta? Tai ettei osaa leperrellä lapsille? Tai ettei pidä näitä muutenkaan kovin ihmeellisinä otuksina? Minä lepertelen eläimillekin harvoin, ja silloinkin vain omilleni! Oikeastaan minua lähinnä ärsyttää, kun esimerkiksi yliopiston ekskursioilla koko muu luokka jää silittelemään sitä paikalle sattumalta ilmaantuvaa (täysin epäolennaista) koiraa, kun itse olisin sitä mieltä, että "mennään nyt asiaan ja katsomaan sitä tutkimusnavettaa! Kai te nyt olette ennenkin koiran nähneet!". Ja en muuten todellakaan vihaa koiria!

Tuntuu, että ongelma ei edes oikeasti ole mikään lasten vihaaminen, vaan ennemminkin se, kun heitä ei jotenkin erityisesti huomata ja ollaan välinpitämättömiä. Etelä-Euroopassa kaikki kuulemma halittelevat ja pusittelevat lapsia, mutta ilkeät suomalaiset eivät. Sekö siis on vihaamista, kun kaikki eivät yhtäkkiä olekaan maailman kiinnostuneimpia juuri sinun lapsestasi? Eivätkä edes hali ja pusi! En tiedä, vaan minun järkeeni ei tällainen istu. En minä ainakaan odota, että yhtään kenenkään tarvitsisi olla kiinnostunut vaikka minun kissoistani (nyt joku saa kilarit siitä, että vertaan lasta kissaan..). Väitän myös, että jos minulla olisi lapsia, en loukkaantuisi vaikkei kukaan tälle vilkuttelisi ja ilveilisi kadulla. Todennäköisesti ahdistuisin moisesta. Minua alkaa ahdistaa usein jo viikon etelänmatkallakin, kun mitään asioita ei voi hoitaa ilman niitä pakollisia sosiaalisia kommervenkkejä ("ota teetä, ota!", "Tule katsomaan minun lapsia!", "katso kun teen sulle erikoistarjouksen siitä maitopurkista!"). En minä silti ketään vihaa! Tykkään vain omasta rauhasta, ja en ole niin innostunut tyhjänpäiväisestä jauhamisesta ja turhista kohteliaisuuksista, joilla ei tarkoiteta mitään.

Ugandassa joka jumalan ihminen kysyi aina keskustelun aluksi "How are you?". Vastausta ei tietenkään edes kuunneltu, kysymys oli lähinnä tervehdys johon ei oikeastaan kuulukaan vastata mitään oikeita kuulumisia. Ai että tuntui mukavalta tulla sitten taas kotiin, jossa ihmiset kysyvät kun oikeasti kiinnostaa, ja juttelevat kun on oikeasti asiaa. En tarkoita missään nimessä dissata muita kulttuureja, on vain sääli kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävät välillä edes tätä omaamme ja niitä muita niin kovin ylistetään! Minä olen millainen olen, ja kyllä, olen sitä myös lapsille. Ja en minäkään täysi erakko ole, tykkään kyllä todella kovasti jos joku ottaa kontaktia! Liika on kuitenkin liikaa, ja teennäisyydestä en tykkää.

Lapsenomistajien tuntuu olevan myös todella vaikea ymmärtää, että lapsi voi oikeasti olla joskus häiriöksi. Se, että häiriintyy ja ei jaksa hymyillä lentokoneessa kun koliikkivauva huutaa kolmatta tuntia putkeen ei mielestäni tarkoita, ettäkö vihaisi lapsia ja olisi sitä mieltä, ettei näitä saa tuoda kodin ulkopuolelle. Minua ainakin häiritsee kun lapset kiljuvat ja juoksentelevat kaupassa, ja myönnän, etten minä niille ainakaan silloin hymyile! Mutta en minä silti ole sitä mieltä, että niitä ei saisi kauppaan tuoda. Lapset on lapsia, niistä lähtee ääntä ja ei niitä voi kaapissakaan kasvattaa. Mutta ei kai minun silti tarvitse esittää aina että tykkäisin siitä, kun joku kymmenpäinen lapsilauma sattuu samaan ravintolaan ja alkaa riehua ja huutaa? En minä siitä mitään sano tai tietoisesti mulkoile kansainvälisiä käsimerkkejä näytellen, mutta enpä muuten hymyilekään! Saatan jopa tahattomasti näyttää vähän ärsyyntyneeltä. Tällaiset tuntemukset ovat ilmeisesti kuitenkin väärin. On ihan ok häiriintyä eläimistä, juopoista ja tietyllä tapaa käyttäytyvistä tai vaikka pukeutuvista aikuisista, mutta lapsista ei ilmeisesti saa kukaan koskaan ajatella mitään negatiivista.

Saa kommentoida ja olla eri mieltä!

tiistai 5. helmikuuta 2013

5.2


Olen varmaan täälläkin muistanut joka ikinen vuosi 5.2 ylistää sitä, miten Runebergintortut ovat vaan parhaita! Varsinkin, kun muut arvoisan kansallisrunoilijamme jälkeensä jättämät teokset (oli se torttu nyt vaimon, lähileipomon tai kenen hyvänsä..) eivät ole saaneet minua kovin vakuuttuneiksi. Vänrikki Stool nostaa lähinnä niskavillat pystyyn, se paatos kuullostaa minusta välillä suoranaiselta sodanpalvonnalta.. Tai sitten olen vain liian nuori.
Oli miten oli, pitäähän se perinteinen torttukuva tulla postaamaan!

Ennen herkuttelua kävin kuitenkin zumbaamassa, eipähän ole ihan niin huono omatunto imelästä iltapalasta. Tilailin Ellokselta vähän uusia liikuntavaatteitakin, jos saisi lisäintoa siihen hikoiluun. Kun puoli Suomea aloittaa aina alkuvuodesta kuntokuurin, minä lähinnä haluaisin jäädä sohvalle makaamaan, sen verran takkuiselta tuntuu joululoman jälkeen liikuntojen pariin palaaminen. Ja nyt reissun takia oli välissä vieläpä oikein tuplapitkä tauko! Mutta ei se auta. Ja mieluummin liikuntaa kuin kasvilajintuntemusta.


heilumine
Kittiobjektiivi on ilmeisesti hajoamassa, automaattitarkennus sahaa ja kameran edessä saa heilua tovin, että tarkennus saa kiinni. Ja juuri kun tein sadan euron kissanruokatilauksenkin Zooplussalle.. Tuntuu taas tältä.

Kuvissa näkyvät haaremityyppiset housut olivat ainakin nappiostos. Nuiden lisäksi ostin myös ne ihonmyötäiset juoksutrikoomakkarasysteemit joita kaikki nykyään kayttää. Itse en ole kyllä vielä kovin vakuuttunut, nehän oikein kaivavat kaikki jenkkakahvat näkyviin! Vai onko idea nimenomaan saada ihminen näyttämään niin karmealta, että alkaa liikunta maistua?

takaa

Muuta ne ruuneperit!

ruuuuneperi

Oli herkkua, taas sitä saa vuoden odottaa!

maanantai 4. helmikuuta 2013

Tairetta ja kirjoi


Ajattelin tässä koulujuttuja pakoillessani esitellä pari viime aikojen hankintaani, osa tietysti matkamuistoja.

Ehdottomasti paras ostokseni vähään aikaan on Ugandasta hankkimani, uniikki batiikkityö. Muuan vanha mies kävi eräänä päivänä leirissämme myymässä meille taideteoksiaan, ja ostin tämän gebardibatiikin 70 000:lla shillingillä (euroissa jotain pari kymppiä, mikä on melko paljon sikäläisittäin);

gebardit

Suomeen päästyäni vein kankaan kehystysliikkeeseen pingotettavaksi. Se kustansikin sitten jo vajaat neljä kymppiä, mutta olen todella tyytyväinen! Nämä kissat saavat nyt koristaa keittiön ankeaa ja huonokuntoista betoniseinää aina kun olemme kotona. Muulloin taulu pitää kärrätä suljettujen ovien taakse, koska en halua ottaa sitä riskiä, että taloutemme oikeat kissat kokeilevat tuohon kynsiänsä.

gebardit1

Välillä muuten vähän huvittaa tämä meidän älytön kotoalähtemisrituaali; makuuhuoneen ja olohuneen ovet laitetaan kiinni, roskiskaappi sidotaan kiinni veneissä käytettävällä kumirenkaalla, talouspaperirullat laitetaan piiloon, taulut otetaan seiniltä ja myös mahdolliset kukat, basilikat ja muut tuoremausteet viedään toiseen huoneeseen. Onkohan meillä jotenkin poikkeuksellisen riiviöitä kissoja?

 Toinen kotiin kannettu matkamuisto on pieni seepranaamio. Tämä on tosin ehtaa tusinatavaraa, suurin osa kaikista koko Afrikan varsinaisista matkamuistoista valmistetaan Keniassa ja kärrätään sitten muihin maihin.

zebra1

zebranuppi

Mutta on se silti ihan kiva!

minamina
Ja joo, en ole ruskettunut! Kalpeudesta olen saanut kuittailuja jo kyllästymiseen asti, ihmiset eivät tunnu tajuavan, että a) Kyseessä ei ollut mikään rantaloma, ja b) Vaikka auringossa makailuun olisi ollutkin aikaa, ei sitä juuri tehnyt mieli harrastaa. Kaikkien suojakerrointenkin läpi saattoi auringossa suorastaan tuntea melanoomariskin kasvavan..

minaa

Sitten suomihankintoihin. Solusta yksilöksi on puhdas opiskelukirja (joka näyttää tällä hetkellä todella houkuttelevaltaja mielenkiintoiselta, mikä johtunee lähinnä siitä, että yritän parhaillaan lukea kasvien lajintuntemustenttiin..), ja Syötäväksi kasvatettuja on hehkutettu niin paljon viimeaikoina sekä somessa että yliopiston elukkakursseilla, että päätin hankkia sen ihan omaksi lukemista varten.

kirjat

Ja astiahörhö kun olen, hankin myös joulun jälkeen lopulta ne pitkään vatuloimani "aamukahvikupit", joista yksi näkyy seuraavassa kuvassa "iltateekuppina". Samalla piti tietysti ostaa höyräyttää myös ihana Marimekon lautanen, minä niin sieluni silmin näin sen voileipälautasena jo kaupassa.

iltapala

Pirtsakkaa viikon alkua! Olipas ällöpositiivinen sanavalinta..

perjantai 1. helmikuuta 2013

Uganda, osa 6

Viimeistä viedään! Tämän postauksen jälkeen palailen jälleen arkipäiväisempiin aiheisiin.

17. -18.1


Lake Mburolta lähdimme kohti Ssese -saaria, jotka tunnetaan kovasta hiv-positiivisten lukumäärästään (Ihan pakko muuten kertoa, että kyllä nauratti kun Ssesellä erään kylän läpi ajaessamme näimme jonkun perus ruoka tmv. mainoskyltin "Positive living!" -tekstillä. No joo, ehkä vähän huonoa huumoria kun on vakavasta asiasta kyse, mutta toisaalta tuolla sai/olisi saanut itkeä kyllä silmät päästään jatkuvasti, jos olisi koko ajan miettinyt niitä ongelmia niin kauhean syvällisesti).

Ylitimme kaistaleen Lake Victoriaa lossilla, ja saavuimme Ssese Islands Beach Hotelille. -Telttailemaan tietenkin!

ssesebeachhotel

Kyseinen majoituspaikka oli huomattavasti aiempia enemmän länsimaisille turisteille suunnattu, yrityksenä ilmeisesti olla sellainen himpun verran tasokkaampi "paratiisisaaren rantalomakohde".

Ja sitähän se olisi kevyesti ollutkin, ilman paria muttaa.

rantaa

rantaa1

kirkasvesi

Upealla hiekkarannalla ja kristallinkirkkaassa vedessä nimittäin piilee sellaisia ikävyyksiä, että uiminen ja rantahiekalla makoilu kannattaa jättää sikseen. Jos menee uimaan, voi saada bilhartsian, ja jos käppäilee rannalla ilman kenkiä ja sukkia, hiekkakirput järsivät varpaanvälit.

Voitte vain kuvitella, miten turhauttavalta tuntuu olla tuollaisessa paikassa, kolmenkymmenen asteen helteessä, kun ei pääse uimaan ja sukatkin on pidettävä visusti jalassa. Ssese oli muuten kyllä valtavan kaunis paikka! Sääli että sieltä tuhotaan todella ahkerasti sademetsiä öljypalmuplantaasien alta.

ssesehumanitarian

Seuraavana päivänä kävimme vierailemassa "Ssese Humanitarian Services & Bery's Place" -nimisessä paikassa. Sen on perustanut saksalainen Bery, ja ideana on tarjota turvapaikka ja apua paikallisille, mm. seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja prostituutiosta kärsineille nuorille tytöille.

ssesehumanitarian1

Paikka oli todella siisti ja viehättävä, tytöt olivat todella herttaisia ja kaikki vaikutti olevan paremmin kuin hyvin. Tunnelmat olivat melko ristiriitaiset; toisaalta kaikki näytti niin hyvältä ja onnelliselta, mutta toisaalta niille lapsille oli tapahtunut hirveän kamalia asioita.

Ja toisaalta, sisäinen kyynikkoni ei mahda mitään sille, että tällainen touhu saa aina vähän varautuneeksi. Jotenkin minusta tuntui koko ajan, että kaikki oli liiankin hyvin. Tuntuu hirveän pahalta epäillä, etteikö ihmisellä voisi olla puhdasta hyvyyttä ja halua auttaa, mutta joku osa minusta ei ihan suorilta suostu uskomaan, että yksinäinen eläkeläismies elättää omilla ja perheensä rahoilla ihan viattomasti pariakymmentä tyttöä. Hyötymättä siitä itse mitenkään.

Ssesehumanitarian2

Toivon ja yritän uskoa, että kyseinen paikka on kuitenkin ihan kunnollinen. Meidät toivotettiin myös lämpimästi tervetulleiksi uudelleen, ja itse ainakin aion käydä tuolla vielä toistekin jos Ugandaan joskus palaan!

Ssesehumanitarian3


sseserantaa

ssesesafka

auringonlaskussesellä

 19. - 20.1


Toisen Ssesellä vietetyn yön jälkeen oli aika palata sinne, mistä matkamme alkoi, eli Entebbeen. Osa porukasta lähti paluumatkalle bussilla, mutta me muutamat hätäiset otimme pienen riskin ja matkustimme perinteisellä afrikkalaisella "lautalla". Eli epämääräisellä pikkuveneellä, johon ahdettiin kahdeksankymmentä henkeä. Venematka kesti vajaa neljä tuntia, ja ihan hyvällä nopeudella. Victoria on aivan jäätävän iso järvi (muistaakseni maailman toiseksi suurin makean veden järvi), monessakaan kohtaa ei olisi uskonut seilaavansa makealla sisävedellä.

Entebbeen saavuttuamme pystytimme teltat viimeistä kertaa. Kurssi oli virallisesti päättynyt, joten viikonloppu oli vapaata ohjelmaa. Pyörittiin kaupungilla, osteltiin matkamuistoja ja sen sellaista.
Sunnuntai-iltana kokoonnuimme vielä viimeistä kertaa illastamaan yhdessä Anderita Beach Hotelin hienolle uimarannalle.

anderitaranta

21. -22.1


Lennon kohti Heathrow'ta piti lähteä maanantaiyönä, mutta kun pääsimme Entebben lentokentälle, meitä ei yllättäen päästetty sisään. Lontoossa oli kuulemma satanut lunta, ja lennot olisivat myöhässä. Niinpä majoituimme lentokentän ulkopuolelle tienvarteen odottamaan. Aika meni nopeasti, sillä yllättävän hyvin sai paljaalla asfaltillakin nukuttua!

Koneemme lähti lopulta kuudelta aamulla, ja Lontoossa olimme puolilta päivin (paikallista aikaa). Siellä oli edelleen härdelli päällä, ja jatkolentomme aika tuntui vaihtuvan koko ajan. Lentoja myös peruttiin tiuhaan tahtiin.

heathrow

Pääsimme onneksi kuitenkin lähtemään jossain neljän jälkeen kohti koto-Suomea, ja laskeuduimme Helsinkiin yhdentoista jälkeen yöllä. Ai että tuntui hyvältä se kirpeä pikku pakkasilma! Varsinkin jaloissa, jotka joku ötökkä oli pari päivää sitten syönyt minulta aivan kutiseville näppylöille. ..Joista ei ainakaan vielä ole mitään toukkia kuoriutunut.. :D

Olin jo kevyesti missannut viimeiset junat kohti Joensuuta, mutta onneksi Helsingistä lähti vielä yöbussi puoli yhden maissa! Bussimatka kesti hurjat yhdeksän tuntia, mutta saimme erään toisen Joensuuhun menevän opiskelijan kanssa varattua koko bussin takapenkin itsellemme, joten pääsin hyvin pitkälleni ja sain nukuttua  suurimman osan matkasta.

***

Että sellainen reissu! Ei tarvinne sanoa, että oli todella ikimuistoinen kokemus ja sai kiinnostumaan entistä enemmän Afrikan matkailusta. Vaikka kotiinpaluusta on jo reilusti yli viikko, vieläkin vähän väsyttää ja takki on melko tyhjä. Ehkä sitä joskus kuukauden päästä osaa jäsennellä ajatuksiaan ja huomaa paremmin, mitä kaikkea uutta tuli opittua (tämähän oli kuitenkin neljän opintopisteen kurssi..), ja toisaalta jaksaa vähän jälkikäteen lueskella tutkimuksista ja asioista, joista matkalla kuuli.

Nyt jätän varsinaiset Ugandapostaukset tähän, opiskelu on lähtenyt taas käyntiin täydellä teholla, ja hommaa on enemmän kuin tarpeeksi! Sueraavaksi lähden tästä kohti Amarilloa myöhäiselle illalliselle, parille lasilliselle ja kuuntelemaan Kings&Kerosenea. Oikein hyvää viikonloppua kaikille!