perjantai 8. helmikuuta 2013

Saako lapsia vihata?

Isyyspakkauksen lapsibloggaus herätti keskustelua ja ajatuksia suomalaisten suhtasutumisesta lapsiin. Kannattaa lukaista sekä itse postaus että kommentit jos aihe kiinnostaa! Seuraava tekstini ei kohdistu sinällään Tommin tekstiin ja ajatuksiin, vaan yleensä tämän aiheen ympärillä käytävään keskusteluun, jonka luonne kuvastuu tuolta kommenttiboksista aika hyvin.

Sanotaan nyt heti aluksi, että mielestäni lapsia pitää saada viedä museoon, kirjastoon, ravintolaan, ja henkilökunnan pitäisi näissä paikoissa kohdella lapsiperheitä kuin keitä tahansa maksavia asiakkaita.
Minä itse olen kuitenkin ilmeisesti monien vanhempien määritelmien mukaan lapsivihaaja. Ja ihmisvihaaja. Tai no, en vain minä, vaan koko Suomen kansa on.

On varmasti totta, että lapsen kanssa liikkuessa voi kohdata negatiivisia asenteita, mulkolua ja raivoavia mummeleita, mutta minusta on silti varsin kohtuutonta väittää suomalaisia lapsivihaajiksi. Tai no, eihän me suomalaiset tosiaan lapsia vihata, vaan kaikkia ihmisiä, koska ei olla yhtä avoimia ja ulospäinsuuntautuneita kuin koko muu maailma. Kauhean masentavia negatiivisia misantrooppeja olemme. Vain siksi, että emme kaikki mene lääppimään kadulla kulkevien ventovieraiden kakaroita ja harrasta small talkia bussipysäkillä.

Minusta on hirveän surullista, että esimerkiksi omalle luonteelleni tyypilliset piirteet (joita saattaisin ilmentää vaikka olisinkin syntynyt ekstrovertimpään kulttuuriin, mistäs sitä tietää) ovat pienten lasten vanhempien mielestä osoitus lapsi- ja/tai ihmisvihasta. Onko se väärin, että tykkää kulkea ulkona rauhassa sen kummemmin muita ihmisiä noteeraamatta? Tai ettei osaa leperrellä lapsille? Tai ettei pidä näitä muutenkaan kovin ihmeellisinä otuksina? Minä lepertelen eläimillekin harvoin, ja silloinkin vain omilleni! Oikeastaan minua lähinnä ärsyttää, kun esimerkiksi yliopiston ekskursioilla koko muu luokka jää silittelemään sitä paikalle sattumalta ilmaantuvaa (täysin epäolennaista) koiraa, kun itse olisin sitä mieltä, että "mennään nyt asiaan ja katsomaan sitä tutkimusnavettaa! Kai te nyt olette ennenkin koiran nähneet!". Ja en muuten todellakaan vihaa koiria!

Tuntuu, että ongelma ei edes oikeasti ole mikään lasten vihaaminen, vaan ennemminkin se, kun heitä ei jotenkin erityisesti huomata ja ollaan välinpitämättömiä. Etelä-Euroopassa kaikki kuulemma halittelevat ja pusittelevat lapsia, mutta ilkeät suomalaiset eivät. Sekö siis on vihaamista, kun kaikki eivät yhtäkkiä olekaan maailman kiinnostuneimpia juuri sinun lapsestasi? Eivätkä edes hali ja pusi! En tiedä, vaan minun järkeeni ei tällainen istu. En minä ainakaan odota, että yhtään kenenkään tarvitsisi olla kiinnostunut vaikka minun kissoistani (nyt joku saa kilarit siitä, että vertaan lasta kissaan..). Väitän myös, että jos minulla olisi lapsia, en loukkaantuisi vaikkei kukaan tälle vilkuttelisi ja ilveilisi kadulla. Todennäköisesti ahdistuisin moisesta. Minua alkaa ahdistaa usein jo viikon etelänmatkallakin, kun mitään asioita ei voi hoitaa ilman niitä pakollisia sosiaalisia kommervenkkejä ("ota teetä, ota!", "Tule katsomaan minun lapsia!", "katso kun teen sulle erikoistarjouksen siitä maitopurkista!"). En minä silti ketään vihaa! Tykkään vain omasta rauhasta, ja en ole niin innostunut tyhjänpäiväisestä jauhamisesta ja turhista kohteliaisuuksista, joilla ei tarkoiteta mitään.

Ugandassa joka jumalan ihminen kysyi aina keskustelun aluksi "How are you?". Vastausta ei tietenkään edes kuunneltu, kysymys oli lähinnä tervehdys johon ei oikeastaan kuulukaan vastata mitään oikeita kuulumisia. Ai että tuntui mukavalta tulla sitten taas kotiin, jossa ihmiset kysyvät kun oikeasti kiinnostaa, ja juttelevat kun on oikeasti asiaa. En tarkoita missään nimessä dissata muita kulttuureja, on vain sääli kun ihmiset eivät tunnu ymmärtävät välillä edes tätä omaamme ja niitä muita niin kovin ylistetään! Minä olen millainen olen, ja kyllä, olen sitä myös lapsille. Ja en minäkään täysi erakko ole, tykkään kyllä todella kovasti jos joku ottaa kontaktia! Liika on kuitenkin liikaa, ja teennäisyydestä en tykkää.

Lapsenomistajien tuntuu olevan myös todella vaikea ymmärtää, että lapsi voi oikeasti olla joskus häiriöksi. Se, että häiriintyy ja ei jaksa hymyillä lentokoneessa kun koliikkivauva huutaa kolmatta tuntia putkeen ei mielestäni tarkoita, ettäkö vihaisi lapsia ja olisi sitä mieltä, ettei näitä saa tuoda kodin ulkopuolelle. Minua ainakin häiritsee kun lapset kiljuvat ja juoksentelevat kaupassa, ja myönnän, etten minä niille ainakaan silloin hymyile! Mutta en minä silti ole sitä mieltä, että niitä ei saisi kauppaan tuoda. Lapset on lapsia, niistä lähtee ääntä ja ei niitä voi kaapissakaan kasvattaa. Mutta ei kai minun silti tarvitse esittää aina että tykkäisin siitä, kun joku kymmenpäinen lapsilauma sattuu samaan ravintolaan ja alkaa riehua ja huutaa? En minä siitä mitään sano tai tietoisesti mulkoile kansainvälisiä käsimerkkejä näytellen, mutta enpä muuten hymyilekään! Saatan jopa tahattomasti näyttää vähän ärsyyntyneeltä. Tällaiset tuntemukset ovat ilmeisesti kuitenkin väärin. On ihan ok häiriintyä eläimistä, juopoista ja tietyllä tapaa käyttäytyvistä tai vaikka pukeutuvista aikuisista, mutta lapsista ei ilmeisesti saa kukaan koskaan ajatella mitään negatiivista.

Saa kommentoida ja olla eri mieltä!

2 kommenttia:

  1. En mä nyt sanoisi, että Suomessa vihattaisiin lapsia, mutta kyllä täällä aikalailla on vallalla edelleenkin saa näkyä, muttei kuulua. Riku Rantalahan kirjoitta tästä kolumnin Hesariin viime vuoden loppupuolella myöskin. On mun mielestä aiheellista, että asiasta keskustellaan, koska tiedän useampia ihmisiä, jotka on mm. käsketty museosta pihalle sen takia, että lapsi satunnaisesti kiljahtelee innoissaan.

    Mun tyttö esim. on todella puhelias jo nyt vaikkea sanoja vielä juuri tulekaan. Jo loppukesästä kun ikää oli vielä todella vähän, niin ihmiset katsoivat siihen malliin, että eikö tuokaan ole tuossa hiljaa, kun vaunuissa kujerteli. Eikä tää oo pelkästään omaa ajatusta, vaan muutkin kaverini ovat tähän törmänneet.

    En mä ainakaan oleta mitään lepertelyjä tms. mutta olisi silti hienoa pystyä kulkemaan ilman, että jatkuvasti tarvii miettiä, että millä lasta hämää kun kiljunta kohoaa liian korkealle. Luulisi että ihmisllä on ymmärrystä pikkulapsia kohtaan, että ne ei tajua vielä että mitä voi tehdä ja mitä ei. Eri asia on sitten sellaiset lapset, jotka riehuvat siellä kaupassa ihan kasvatuksen puuttteesta, niistä minäkään en pidä vaikka lapsi itsellänikin on.

    VastaaPoista
  2. Hankalahan se on tietysti näin lapsettomana tietää, miten paljon sitä ikävää kohtelua todellisuudessa on. Välillä vaan tuntuu joidenkin juttuja lukiessa, että jo lapsen erityinen huomioimattomuus on kamalaa kaltoinkohtelua ("Espanjassa/Italiassa/Turkissa kaikki tuli aina juttelemaan vauvalle, suomessa kukaan ei edes huomaa! Ilkeää!" -tyyppiset jutut), mikä taas itsestä tuntuu vähän kummalliselta ja jopa loukkaavalta.

    Raskastahan se on jos joutuu miettimään ulkona liikkuessa koko ajan, että mitähän muut ajattelee ja heitetäänkö kohta pihalle jostain :/ Varmasti sitä oikeasti negatiivista ja jopa aggressiivista suhtautumista lapsiin tapaa kun siitä niin moni kertoo, mutta itse tarkoitan lähinnä sitä, ettei passiivisuutta saisi tässä tapauksessa sekoittaa aggressioon! Ne jotka mulkoilevat avoimen murhaavasti, huomauttelevat lapsista tai pyytävät poistumaan julkitiloista kyllä käyttäytyvät epäasiallisesti. Sen sijaan sen kummemmin reagoimattomat, tai pikkiriikkisen ärsyyntyneen näköiset ihmiset ei aina tarkoita sillä mitään pahaa.

    VastaaPoista

Risuja, ruusuja, ehdotuksia?