sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Gravity

Käytiin katsomassa sunnuntain ratoksi Gravity. Vähän epäilytti että jaksaako sitä teatterissa katsoa, 3D elokuvat kun eivät ainakaan vielä tähän mennessä ole voittaneet minua puolelleen. Kannatti kuitenkin lähteä, 3D ei häirinnyt yhtään ja itse leffakin ihan hyvä. Ihan hyvä ja ihan ok ovat ehkä maailma latteimpia ilmaisuja, mutta sellainen fiilis minulle jäi.


Nyt seuraa pari ikkupikkuista spoileria, joten älä lue edemmäs jos haluat välttyä moisilta.

Kovinhan se oli kaunista ja realistisen näköistä (tai hitostakos minä tiedän) katsottavaa. Kertaakaan ei tarvinnut repiä hiuksiaan ”TOI ON IHAN FYSIIKAN VASTASTA” –ajatusten saattelemana, joskin vähän tökki ne monta kertaa toistuvat viiiime tipassa pelastumiset ja otteen saamiset jostain kahvasta. Ja kliseinen ”Go, leave me!” –kohtaus. Mutta toisaalta tämä nyt oli tällainen elokuva,  jossa surkeiden sattumusten ja onnenkantamoisten kautta pelastutaan tilanteesta, joka tosielämässä veisi hengen väkisinkin. Ja monta kertaa!

Mutta kuten sanoin, kaunista ja viihdyttävää. Itselleni tässäkin leffassa juonta keskeisempiä oli ehkä ne omat fiilikset, ja tietysti avaruus. Se on niin tyhjä, suuri ja hiljainen. Pimeä tai häikäisevän kirkas, kylmä tai helvetin kuuma.Vaikka lapsuuteni ihka ensimmäinen haaveammatti olikin nimenomaan astronautti, niin aina tällaisten leffojen jälkeen tulee vannottua, että mä se en ikinä lähde avaruuteen (sinne joutuminen kun onkin niin kauhean todennäköistä :D). En edes turistilennolle.

Vaarallisuus ja pelko tekniikan pettämisestä  ovat tietysti ensimmäisiä syitä, miksi avaruusmatkailu hirvittää. Painaa siinä kuitenkin myös itse avaruuden aiheuttamat fiilikset. Mitä ajatuksia maan näkeminen avaruudesta minussa todella herättäisi? Masentuisinko? Alkaisinko tuntea itseni täysin merkityksettömäksi pieneksi muurahaiseksi, jonka teoilla tai valinnoilla ei ole mitään väliä? Tai tajuaisinko minä jotenkin konkreettisemmin, että mitään muuta ei ole. Että elämäni on vain sekunnin murto-osa maailmankaikkeuden mittakaavassa, ja kun kuolen niin kaikki loppuu. Jostain syystä nimenomaan avaruus ja sen ajatteleminen on se, mikä minussa herättää suurimman kuolemanpelon ja kaivaa esille ne mielen synkimmät fiilikset.

Samalla sillä on kuitenkin voimaannuttava vaikutus; hei mitä väliä vaikka se kandi ei ole vieläkään valmis?

IMG_3179
Mutta nyt kylmistä ja ankeista avaruustunnelmista siirrytään lämpöisiin adventtitunnelmiin!
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Risuja, ruusuja, ehdotuksia?