lauantai 25. maaliskuuta 2017

Menestyksen takana?

Luin tänään Hesarin jutun BMW:n ex-johtaja Mia Miettisestä. Jutussa oli paljon kakkaa, ihan jo otsikosta lähtien (Mitä edes on "riittävä tasa-arvo"? Tasa-arvo joko on tai ei, jos minulta kysytään), mutta siinä oli myös jotain, mihin pystyin samaistumaan. Ja erityisesti jutusta herennyt nettikeskustelu sai minut mietteliääksi. Moni kiinnitti nimittäin huomiota siihen, miten Miettinen ei ymmärrä omaa etuoikeutettua asemaansa, sitä ettei kaikilla ole samoja mahdollisuuksia, ja mahdollisesti väheksyy sukupuolisyrjintää tai sen olemassaoloa.

Tämän hetken trendi tasa-arvokeskustelussa tuntuukin olevan se, miten mikään ei ole ihmisen omaa ansiota tai syytä, vaan kaikki on kiinni perhetaustoista, elinympäristöstä, sattumasta jne. Biologina tähän on periaatteessa helppo yhtyä, sillä fenotyyppi = genotyyppi + ympäristö. Mutta mihin väliin mahtuu sisukkuus, ponnistelu unelmien eteen, ja arvostus omaa työpanosta kohtaan? Eikö suomalaisia ole iät ja ajat parjattu liiasta vaatimattomuudesta, ja nyt sitten ollaan taas muistuttelemassa, että "et sä tota ite oo ansainnu".

Nyt pyydän ettette ymmärrä minua väärin. En nimittäin itsekään tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Saatan puhua aidan seipäästä, kun muut puhuvat aidasta. Lähdetään liikkeelle siitä, että olen täysin samaa mieltä, ettei kaikilla käytännössä ole samoja mahdollisuuksia. Eikä varmaan koskaan tule olemaankaan, koska se perimä ja ympäristö nyt vaan muokkaa meidät kaikki omiksi itseksemme.
MUTTA olen myös todella allerginen ihmisten saavutusten vähättelylle ja ajatukselle, että elämä olisi pelkkää ajelehtimista, jonka kulkuun on mahdotonta itse vaikuttaa. Toki on paljon tilanteita jotka ovat oman vaikutuskyvyn ulkopuolella, ja niissä se kannattaa myös tiedostaa. Mutta ainakin minä olen nähnyt kyllästymiseen asti sitä "ei minusta mitään tule, turha edes yrittää" -asennetta. En ole psykologi, mutta väitän, että noin sanova ihminen tarvitsee rohkaisua ja kannustusta, eikä mitään  "No joo, oot varmaan oikeassa. Kaikilla ei oo vaan samat mahdollisuudet joten tuskinpa susta mitään noilla taustoilla tulee" -kommenttia.

Ymmärrän tuohtumuksen kun joku menestyjä kertoo menestyksensä taustalla olevan kovan työn, vaikka rivien välistä paistaa syntymästä lähtien mukana kulkenut hyväosaisuus. Mutta pelkään, että näiden onnistujien julkinen dissaus ja "Et sä tota omalla työlläs oo saavuttanu, sulla on paremmat lähtökohdat kuin muilla" -paasaus ruokkii monien epävarmojen nuorten ajatusta siitä, miten on turha edes yrittää, koska elämä ei ole omissa käsissä.

IMG_9759

Tiedostan olevani huono esimerkki, mutta paremman puutteessa käytän nyt itseäni. Lukion jälkeen en esimerkiksi hakenut opiskelemaan haaveilemaani eläinlääkikseen, koska ajattelin, ettei minulla vaan ole siihen rahkeita. Pääsykoemateriaalit ja kaikki oli jo hankittu, mutta epävarmuus voitti. Olen myös saanut kuulla sen perinteisen "Meidän suvussa kun ei oo tuota matikkapiätä". Haaveilin lapsena jonkin instrumentin soittamisesta, mutta en koskaan edes kysynyt vanhemmilta mahdollisuutta musiikkiharrastukseen, sillä meidän suku nyt ei vaan ole musikaalinen. En koskaan edes harkinnut vaihtoon lähtemistä vaikka ajatus oli kiehtova, sillä vaihtoon ei vaan lähde duunariperheiden lapset joilta puuttuu "kielipää" (huom. kukaan ei ole näin minulle sanonut, vaan se oli jotain jonka olin itse päätellyt omaani ja muiden elämää vertaillessa!). Nyt kuitenkin tajuan, että jumalauta, kyllähän musta olisi ollut kaikkiin noihin asioihin, kun olisin vain ollut itsevarmempi ja lähtenyt rohkeasti yrittämään! Kun joku olisi muistanut kertoa, että hei, kyllä sinäkin voit pärjätä vaikkei kukaan kotona osaakaan neuvoa yhtälöissä tai englannin kieliopissa! Ymmärrättekö mitä ajan takaa? Joo, toisille asiat ovat helpompia kuin toisille, mutta kannattaako siihen vain tyytyä ja sanoa lääkärinurasta haaveilevalle maahanmuuttajalle, että mene mieluummin lähihoitajaksi? Kaikki eivät jaksa nousta slummeista miljonääreiksi, mutta voitaisiinko pliis olla latistamatta nokkelia ja innovatiivisia nuoria entisestään tällä "Kaikki on ennalta määrätty" -asenteella.

IMG_9765

"KAIKKI on itsestä kiinni" -asenne ja ihmisten kritisointi siitä, miten he eivät ole vain ponnistelleet tarpeeksi, on väärin. Mutta väärin on myös se, että ihmisille syötetään ajatusta miten "MIKÄÄN ei ole itsestä kiinni", ja miten kaikki on omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Tykkään näistä molemmista ääripäistä ihan yhtä vähän. Tiedostan, että minulla on paljon paremmat lähtökohdat kuin suurimmalla osalla ihmisistä. Mutta myös minä olen saanut elää suuren osan elämästäni "tietoisena" siitä, että jotkut asiat nyt vaan ovat minulle mahdottomia, koska en ole syntynyt akateemiseen perheeseen, enkä ole "luonnostaan" urheilullinen, musikaalinen ja taitava luonnontieteissä. Ja juuri kun viimein aloin oppia rohkeutta ja tervettä "I can!" -asennetta, Suomeen hiipii asenneilmapiiri joka muistuttaa, että höpö höpö. Eikö se ole vähän surullista?



MUOKS. 12.7.2017
Opiskeltuani vähän enemmän sitä, mitä omien etuoikeuksien tiedostaminen todella merkitsee, huomaan ymnmärtäneeni väärin sen kritiikin, jota tässä tekstissä kritisoin. Periaatteessa voisin poistaa tekstin kokonaan viemästä tilaa internetistä, mutta toistaiseksi jätän tämän nyt tähän esimerkiksi siitä, miten mielipiteet voi kehittyä ja vanhakin koira oppia uusia temppuja.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Lapsi opettaa elämään?




Hei ihmiset! Luin eilisen Hesarin pääkirjoituksen, ja oli pakko tulla avautumaan jonnekin. Tämä taitaa olla itseasiassa vuoden ensimmäinen postaus? No, oli miten oli, aikamoista ripulikakkaa hesarissa. Katsokaa vaikka:

”Syntyvyys on vähentynyt useamman vuoden ajan niin, että viime vuonna Suomeen syntyi ennätyksellisen vähän lapsia. 52 645 vauvaa on vähemmän kuin yhtenäkään vuonna lähes sataan vuoteen eli koko itsenäisyyden aikana, Tilastokeskuksen väestötilastot osoittavat. 

- -  onko työ noussut elämän keskipisteeksi? Silloin jää näkemättä, että työ ja lapset eivät sulje toisiaan pois. Vaikka lapsi vaatii aikaa ja huomiota, hän hyödyttää myös työntekoa.
Lapsi opettaa organisointia ja pakottaa tekemään, vaikka ei huvittaisi. Lattialle kaatunut maito siivotaan eikä jäädä voivottelemaan, että juuri nyt ei jaksa tai että taas minulle kävi näin.
Vanhempi oppii myös johdonmukaisuutta ja joustavuutta. Murkun kanssa neuvottelevan täytyy tietää, miksi on tätä mieltä, ja pystyä perustelemaan kantansa – ja myös vaihtamaan mieli­pidettä lennosta, kun tilanne muuttuu.”

Niinpä niin. Arvatkaas missä minä, lapseton ihminen, olen oppinut pitkäjänteisyyttä, johdonmukaisuutta ja organisointikykyä?  KOTONA. Peruskoulussa. Lukiossa. Töissä. Ihan normaalissa elämässä, jossa kaikki ei tule hopealautasella nenän eteen, vaan tarvitaan kykyä järjestellä ja suunnitella asioita etukäteen. Sitä paitsi minun kokemukseni mukaan ne on usein juuri lapsiperheitä, missä lattialle tippunut ruoka, lelut ja muu paska usein myös jää sinne lattialle. Mielipiteiden perustelua olen oppinut varmaan parhaiten riitelemällä netissä kaikenlaisten uskovaisten, denialistien ja salaliittoteoreetikkojen kanssa. Ylensä kaikkein huonoimmat perustelut noissa keskusteluissa tulevat juuri joltain huolestuneelta vanhemmalta, joka on lukenut MV-lehdestä miten MPR-rokote aiheuttaa autismia. Hienoa tietysti että ihmiset löytävät vanhemmuudesta hyviä ja opettavaisia puolia, mutta en lähtisi kannustamaan ketään lastentekoon vain siksi, että oppii organisointikykyä ja mielipiteiden perustelua.

Toisekseen, jos vanhemmuus tekisi ihmisestä pätevämmän ja lapsi oikeasti hyödyttäisi työntekoa, meillä ei olisi koskaan ollutkaan ongelmaa nimeltä lisääntymisikäisten naisten syrjiminen työmarkkinoilla. Ja faktahan se on, että siinä missä lapseton joutuu saikuttamaan vain omien sairastumistensa vuoksi, suuri osa ”lapsellisista” joutuu ainakin joskus olemaan töistä pois myös lapsen sairauden vuoksi. Perheelliset ovat usein myös työaikojen suhteen vaativampia, koska lapset pitää hakea tarhasta, ja olisihan se kiva, jos koko perheellä olisi loma samaan aikaan. Huom. en sano että nämä asiat olisivat missään nimessä väärin, totean vain, että ne ovat todellisia asioita jotka vaikuttavat työnantajiin. Joidenkin työehtosopimusten mukaan työnantaja voi joutua maksamaan äitiyslomalaiselle jopa 3kk palkan! Jokainen ymmärtää, että pienille firmoille nämä ovat isoja menoeriä, joten on turha mainostaa, että lapset muka oikeasti hyödyttäisivät työelämässä. Pahimmillaan niistä on työnantajalle edelleen vain haittaa, ja se lisääntynyt työntekijä ei ole todennäköisesti yhtään sen vihmerämpi työntekijä kuin kukaan muukaan. Jos kaikki piilosyrjintä tällä saralla haluttaisiin lopettaa, työnantajalle ei saisi aiheutua mitään kustannuksia työntekijän mammalomista ja vanhempainvapaista.  Mutta nyt lipsuin jo vähän sivuraiteille. 

Väitän, että tosiasiassa aika harva jättää lisääntymättä vain työn ja taloudellisen tilanteen vuoksi. Ne parit joilla on palava tarve lisääntyä, näyttävän kyllä ryhtyvän siihen elämäntilanteesta riippumatta. - Ainakin tällä metsäisemmällä puolella Kehä kolmosta. Tiedän useita köyhyysrajalla tai sen alla eläviä, lähes kouluttamattomia ja työkokemuksettomia ihmisiä joilla on jo useampi ihan suunniteltu lapsi. Suomessa lapsiperheitä ei jätetä kuolemaan nälkään, ja toisaalta paljon on esimerkkejä siitä, miten uran ja perhe-elämän yhdistäminen on mahdollista. Toki aina on poikkeuksia ja ihmisiä jotka putoavat avun ulkopuolelle tai menettävät uransa, mutta korventavassa vauvakuumeessa kieriskelevät harvemmin näyttävät miettivän, että "entä jos lapsi pilaa elämäni?".

Kyllä mä vaan luulen, että syntyvyyden lasku johtuu suuresti siitä positiivisesta seikasta, ettei naimisiinmeno ja perheen perustaminen 20+ vuotiaana ole enää mikään itsestäänselvyys ja ihanne. Yhä useampi haluaa nauttia yksinäisyydestä tai aikuistaloudessa elämisestä. Yksiavioinen heteroliitto kahdella ja puolella lapsella ei ole enää ainoa hyväksyttävä vaihtoehto. Meillä "nykynuorilla" on niin paljon valinnanvaraa ja ovia auki, että monet meistä haluavat käyttää mahdollisuudet matkustella ja elää mukavasti. Ne joilla palava halu lastentekoon on, tekevät niitä kyllä. Me muut emme joko tee, tai vähintäänkin lykkäämme sitä myöhemmille elinvuosille.